kiusaamisesta

Kiusaaminen on nyt jotenkin pinnalla, mediassa ja minun ajatuksissani.

Kävin viikko sitten Jyväskylän Huoneteatterissa katsomassa koulukiusaamisesta kertovan näytelmän Meganin tarina. Megan Meier oli kiusaamisen uhriksi joutunut amerikkalainen teinityttö, joka teki itsemurhan vuonna 2006 muutamaa viikkoa ennen 14-vuotissyntymäpäiviään. Megan kärsi ylipainosta, itsetunto-ongelmista ja keskittymisvaikeuksista ja oli jo kerran vaihtanut koulua kiusaamisen takia. Uudessa koulussa Megan riitautui parhaan kaverinsa kanssa; välirikon seurauksena kiusaajajoukko loi Myspaceen tekaistun profiilin, jonka kautta Megania piinattiin. Kamalinta Meganin tarinassa on se, että kiusaajina eivät olleet ainoastaan ikätoverit vaan feikkiprofiilia pyöritti Meganin entisen parhaan ystävän äiti. Meganin kiusaajat eivät saaneet toimistaan tuomiota, koska nettikiusaamista ei ollut vielä tuolloin kriminalisoitu Meganin kotiosavaltiossa Missourissa.

Suomessakin vastaavaa on valitettavasti nähty. On enkeli-Elisa, koulukiusattu tyttö joka tappoi itsensä 15-vuotiaana vuosi sitten helmikuussa. Elisan tarinaa kertovat vanhemmat ja perheen läheinen, kirjailija Minttu Vettenterä; Elisan inspiroima kirjakin on tekeillä. Myös MTV3 puuttui aiheeseen muutama viikko sitten. Kouluissakin Elisasta ja kiusaamisesta on puhuttu – tosin itsemurhaan päätymisestä oli kielletty kertomasta.

Aika usein silloinkin, kun nuoret syyllistyvät muihin kohdistuviin väkivallantekoihin, koulukiusaaminen mainitaan. Joskus puolustuksena, joskus syytöksenä. Itse muistan kouluajoiltani sen pojan, joka löi toista vasaralla päähän kesken teknisen työn tunnin. Se kai kyllästyi jatkuvaan piinaamiseen. Paria vuotta myöhemmin toinen saman yläasteen oppilas kiipesi koulun katolle aseineen. Kenellekään ei onneksi sattunut mitään. Näiden jälkeenkin ne kai sanoivat: ”Ei meidän koulussamme”.

Minä otan kiusaamisen henkilökohtaisesti, koska olen itsekin ollut kiusattu. Minä selvisin, ainakin paremmin kuin Megan ja Elisa. Silti toivon, ettei kukaan lapsi enää koskaan joutuisi kokemaan samaa. Tai kukaan aikuinen, koulukiusaamisessa ja työpaikkakiusaamisessa kun on pelottavan paljon samaa. Lapset ovat julmia, mutta eivät aina ihan ymmärrä kaikkia tekojaan tai niiden seurauksia. Aikuisten sen sijaan pitäisi.

Nykyään, internetin myötä, kiusaaminen on vielä paljon helpompaa kuin minun kouluaikoinani viisitoista vuotta sitten. Kun kiusaaminen tapahtuu netissä, se ei tapahdu enää pelkästään koulussa. Se tulee kotiinkin ja seuraa kaikkialle. Kiusatulle on turha sanoa: älä mene sinne. Se on sama kuin sanoisi, että älä mene kouluun tai älä astu ovesta ulos. Kiusatun ei pitäisi rajoittaa elämänpiiriään kiusaamisen vuoksi, vaikka niin siinä usein käy. Kiusattu muuttaa pois, vaihtaa koulua tai työpaikkaa. Kiusaaja jää ja saa valita uuden uhrin. Nimetön nettikiusaaja ei välttämättä edes jää kiinni.

Kiusaamisen syyksi käy mikä tahansa. Eikä siihen välttämättä auta mikään: ei sen paremmin välinpitämättömyys kuin vastaan sanominenkaan. Parhaiten auttaisi se, jos joku muukin uskaltaisi nousta puolustamaan kiusattua. Jos opettajat ja esimiehet olisivat kiusatun eikä kiusaajan puolella. Jos koulutoverit ja kollegat voisivat puolustaa piinattua ilman pelkoa siitä, että joutuvat itse silmätikuiksi. ”Jonkun on sanottava, että lopeta. Jonkun on sanottava, että tämä ei käy.”, kuten Maija Aalto HS:n kolumnissaan kirjoitti.