Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 3

Pohdi yhteiskunnallisia liikkeitä itseäsi kiinnostavasta näkökulmasta

Olen parin viime vuoden aikana aktivoitunut poliittisessa toiminnassa ja puolueeseen liittymisen jälkeen minulle on avautunut kokonaan uudenlainen kansalaisliikkeiden, aktivismin ja ruohonjuuritoiminnan maailma. Puoluetoverini ovat poliittisesti aktiivisia, mutta eivät tee politiikkaa ainoastaan puolueessa vaan toimivat monissa muissakin liikkeissä. Suurin osa liikkeistä on myös poliittisesti sitoutumattomia, mutta niitä värittää vahva ideologia.

Kaupunginosaliikkeitä, osuuskuntia ja yhdistyksiä syntyy ja rakennetaan yhdessä tärkeiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden tueksi. Vaikuttamista tehdään paljon ja nimenomaan jossain muualla kuin byrokraattisissa valtuustoissa ja kokoushuoneissa. Itse olen Vasemmistoliiton jäsen, ja koska puolueella ei ole juurikaan rahaa, kaikki toiminta lähtee ihmisten vapaaehtoisesta aktiivisuudesta ja yhteistyöstä. Mielenosoitukset, verkkovaikuttaminen, heikompien auttaminen ihan konkreettisesti vaikkapa ruokajonoissa ja vaatekeräyksillä ovat kaikki poliittisia tekoja kansalaisyhteiskunnassa.

Nyt kunnallisvaalien aikaan ja jälkeen olen pohtinut tovereideni kanssa sitä, mikä on politiikan paikka Suomessa nyt. Äänestysaktiivisuus oli surullisen alhainen koko maassa, vaikka kuntatasolla päätetään nimenomaan kansalaisten elämään konkreettisimmin vaikuttavista asioista. Monen (niin poliittisesti valveutuneen kuin nukkuvankin) suusta olen kuullut väitteen, että tämä viimeistään osoittaa, että politiikka on turhaa ja vähintään kuolemassa pois.

Tiedostan, että katson maailmaa hyvin erityisestä perspektiivistä: nuoren kouluttautuneen kaupunkilaisnaisen punavihreästä näkövinkkelistä tai jopa kuplan sisältä. Silti, kun katson maailmaa ympärilläni, ei todellakaan näytä siltä, että politiikka tai poliittinen aktiivisuus olisi kuollut. Pikemminkin se on tullut lähemmäs, kaduille ja iholle. Irtautunut perinteisistä, jähmeästi liikkuvista puolueista ja vakavakasvoisten pukumiesten hyppysistä.

Ystäväni antoi tästä hyvän esimerkin viitaten edellisiin, keväällä käytyihin presidentinvaaleihin. Hänen mukaansa istuva presidentti Niinistö on yksi viimeisistä perinteisistä puoluepoliitikoista – esimerkiksi hänen vastakisaajansa Haavisto ja Arhinmäki sen sijaan ovat nimenomaan kansalaisliikkeiden kasvatteja. Politiikkaa ei enää välttämättä opita kotoa; se ei tarkoita kuulumista samaan puolueeseen kuin isä ja isänisä. Se ei ole suosion kalastelua kabineteissa ja klubeilla vaan toimimista siellä, missä ihmiset todella ovat.

Kuten kunnallisvaaliehdokkaana ollut nuori toverini totesi: ”Eli kun käyt tänään äänestämässä niin älä tuudittaudu siihen uskoon, että olet kantanut kaikki kortesi kekoon muutoksen puolesta (koska vaaleissahan on nimenomaan kyse muutoksesta). On tärkeää, että osallistut kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Käy mielenosoituksista, boikotoi, liity kansalaisliikkeeseen. Ja ennen kaikkea: puhu, puhu, puhu.”

Äänestäminen, puolueeseen kuuluminen tai edes siinä aktiivisesti toimiminen ei riitä maailman muuttamiseen paremmaksi (johon kansalaisliikkeet, kukin tavallaan ja omien arvostustensa mukaan, pääsääntöisesti pyrkivät). Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että politiikka olisi kuollut tai ettei sillä olisi mitään arvoa. Politiikka ei tapahdu vain kunnanhallituksissa vaan kaikkialla yhteiskunnassa.

(Se, että tämän esseen innoittajana oli keskustelu, jonka kävin baarissa viime yönä sen sijaan, että olisin ollut yksin kotona kirjoittamassa, kertoo jotain siitä, onko politiikka kuollut vai onko se vain muuttanut muotoaan.)