Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 1

Suoritan parhaillaan kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriopintoja Jyväskylän yliopistoon. Ohjelman opintoja on mahdollista suorittaa monin vaihtoehtoisin tavoin, ei pelkästään perinteisillä kirjatenteillä. Tänä syksynä osallistun kahdelle kurssille (Esa Konttisen Kansalaisyhteiskunnan käsite ja Pertti Lappalaisen Kansalaistoiminnan käsite), joissa (osa)suorituksina kirjoitetaan blogiesseitä luennoilla annetuista tai siellä käsitellyistä aiheista.

Kirjoittaminen on minulle palkitseva ja luontainen tapa oppia, joten olen nauttinut kovasti blogiesseiden kirjoittamisesta (joskaan niitä ei ole yhtään helpompi aloittaa ajoissa kuin tenttikirjan lukemista tai mitään muutakaan pakollista opiskeluasiaa…). Esseet ovat lyhyitä (ohjeiden mukaan 1–2 sivua), eikä niissä siksikään pysty mitään aihetta kovin syvällisesti käsittelemään. Blogiessee on mielestäni muutenkin tavallista akateemista esseetä kevyempi tai viihteellisempi muoto ja siksi omat tekstini ovat toisinaan hieman kieli poskessa -asenteella ja mutkia suorien kirjoitettuja. Koska niiden kirjoittaminen on ollut kivaa, ajattelin koota esseet talteen myös tänne omaan blogiini.Tässä ensimmäinen:

Puolusta yhtä tai useampaa 18.9. mennessä luennoilla esiteltyä kansalaisyhteiskuntateoriaa nykypäivän näkökulmasta. Perustele.

Kurssin toiselta luennolta 11.9.2012 lähetin Twitteriin viestin: ”Oivallus luennolla: kaipaisin lisää Ciceroa maailmaan.” Nykyään kansalaisyhteiskunta ja valtio erotetaan toisistaan erillisiksi yhteiskunnan sektoreiksi, mutta Ciceron (3.1.106 eaa–7.12.43eaa) ajan Roomassa kansalaisyhteiskunta oli kiinteä osa valtiota. Moderni länsimainen, valtioon eron tekevä kansalaisyhteiskunta-ajattelu on kehittynyt vasta 1700- ja 1800-luvuilla.

Ciceron ajattelussa oli paljon vaikutteita stoalaisuudesta, jonka keskiössä on hyveellisyys ja hyvyys muita kohtaan. Myös ihmisten keskinäiseen arvostukseen ja kunnioitukseen viittaava inhimillisyys (humanitas) oli Cicerolle tärkeä käsite. Cicero nimesi julkisen tilan res publicaksi; julkisuudessa yhdessä toimiva kansa sitoutui oikeudenmukaisuuteen ja pyrki yhteiseen hyvään. Tämän yhteistoiminnan ja sosiaalisten siteiden pysyvyyttä turvaamaan tarvittiin instituutioita, joiden rakentaminen oli valtion tehtävä.

Ciceron valtion turvaamista instituutioista on herkullisen helppoa kääntää katse pohjoismaiseen, universalistiseen hyvinvointivaltioon. Sen väitettyä holhoavaa ja passivoivaa vaikutusta on näissäkin esseissä parjattu, mutta itse uskon Ciceron tavoin, että hyvinvointivaltion kaltaisessa järjestelmässä yhteiskunnan rauhan ja pysyvyyden turvaaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa liberalistisen ihanteen mukaisessa (kansalais)yhteiskunnassa. Uskon myös, että vahva hyvinvointivaltio tukee vahvaa modernia kansalaisyhteiskuntaa eikä sen tehtäviä saisi ulkoistaa kansalaisyhteiskunnan hoidettavaksi ja vain ihmisten hyväntahtoisuuden varaan.

Olen itse tutkinut ihmiskaupan uhrien auttamistyötä Suomessa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että kyse on erityisen avun tarpeessa olevista, usein pahasti traumatisoituneista ihmisistä. Auttamistoimenpiteistä määrätään niin kansainvälisissä sopimuksissa kuin niitä noudattelevissa Suomen laeissakin. Iso osa auttamistyöstä on kuitenkin sysätty järjestöjen ja vapaaehtoisten harteille ilman, että niille turvattaisiin työhän riittävät resurssit tai tarpeeksi sanan- ja päätösvaltaa auttamistyön kehittämisessä ja esimerkiksi sitä koskevien lakien säätämisessä. Tutkimani ilmiö on pieni ja vain yksi esimerkki, mutta uskon, ettei se ole ainoa tilanne, jossa kansalaisyhteiskunnalle yritetään sysätä painavaa vastuuta ilman riittäviä toimintamahdollisuuksia. Tällainen toimintamalli on lähempänä yleiseurooppalaista traditiota, jossa erityisesti kirkon piirissä toimivat vapaaehtoiset ovat hoitaneet niitä yhteiseen hyvään tähtääviä tehtäviä, jotka pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa kuuluvat pikemminkin valtiolle. Yksi merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta tämäkin.

Jos valtion tuki kansalaisille on kehotus paistaa pullaa ja ottaa itseä niskasta kiinni, harvalta riittää voimia tai kiinnostusta muuhun kuin omasta tai kaikkein läheisimpien hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ihmisillä, jotka eivät jää pelkästään oman onnensa nojaan, on halua ja voimia toimia yhteisen hyvän aikaansaamiseksi ja pitää huolta heikommista (ks. esim. Volunteerism as a mirror of individuals and society: reflections from young adults in Finland, H. Grönlund, 2012). Siksi lisää Ciceroa minun yhteiskuntaani, kiitos.