Vegaanihaaste

Päätin osallistua Vegaanihaasteeseen. En tosin ole vielä päässyt ihan kunnolla käyntiin, vaikka ollaankin jo tammikuussa. Vuoden ensimmäiset päivät söin rääppiäisiä, joissa oli mukana juustoa ja edelleenkin kaapissa on luonnonjugurttia, jonka aion kyllä syödä enkä heittää pois vegaanihaasteen tai minkään muunkaan syyn takia. Pakkasessa on jouluksi tehtyä toffeeta ja voitakin on, vaikka se kyllä säilyy kauemminkin. En kuitenkaan aio ostaa mitään eläinkunnan tuotteita ainakaan nyt kuukauteen enkä muutenkaan syödä niitä, jos vain mahdollista.

Vegaanihaaste on tuttavani Jonas Biströmin päähänpälkähtämä: hän lupasi ensin elää kuukauden vegaanina, ja jos haasteeseen liittyy vähintään 12 muutakin ihmistä, jatkaa Jonas vegaanina koko vuoden. No, sosiaalinen media näytti jälleen voimansa ja Facebookissa haasteeseen on nyt ilmoittautunut jo yli tuhat ihmistä. Toki osa ”osallistujista” on jo valmiiksi vegaaneja ja osa on mukana varmasti vain kannustusmielessä, mutta alun perin kavereille heitetyn haasteen suosio on silti hurja. 

Ideana on siis kokeilla vegaaniruokavaliota (ja -elämäntapaa laajemminkin) vähintään yhden kuukauden ajan, kertoa siitä kavereilleen ja kutsua heitäkin mukaan. Itse ajattelin kokeilla ensin kuukauden tai kaksi. Tapahtuman fb-sivulla käydään myös vilkasta keskustelua, vaihdetaan mielipiteitä ja jaetaan vinkkejä ja tsempataan toisia.

Facebookista löytyy oma tapahtumansa myös Lihattomalle tammikuulle, jota on vietetty aiempinakin vuosina ilmeisesti tipattoman tammikuun innoittamana. Olen itse elänyt melko lihatonta elämää jo aika kauan, joten ajattelin, että vegaanikuukaudessa olisi sopivasti haastetta.

Ensimmäisen kerran rupesin ”kasvissyöjäksi” lukioikäisenä. Yläasteella (1990-luvun loppuvuosina pienehkössä maalaiskunnassa) kasvisruokaa sai ainoastaan lääkärintodistuksella ja vanhempien luvalla, mutta lukiossa riitti, että kävi kerran syksyssä keskustelemassa terveydenhoitajan kanssa tasapainoisesta ruokavaliosta. Tuolloin jätin lautaseltani pois ainoastaan punaisen lihan, joten vaikka pikkukaupungin lukion kasvisruoat eivät aina tainneet kovin ravintorikkaita ollakaan, ruokavalioni oli varmasti ihan riittävän monipuolinen – joskaan ei yhtä monipuolinen kuin esimerkiksi nyt.

Alun perin jätin punaisen lihan pois ensisijaisesti siksi, etten pitänyt lihan mausta, mutta myös eläinten olot vaikuttivat päätökseen (ja ehkä myös hieman halu olla muodikas ja erilainen…). En saarnannut kasvissyönnistä, mutta olin sitä mieltä, että olisi hyvä, jos ihmiset lopettaisivat lihansyönnin. Vähensin kausittain myös siipikarjan syöntiä, mutta jatkoin semivegetaristisen ruokavalion noudattamista seitsemisen vuotta. Siinä ajassa olin ehtinyt muuttaa pois kotoa ja ruokavalioni koostui Unicafe-lounaiden lisäksi lähinnä pakkasesta sulatettavista tomaatti- ja pinaattikeitoista. Ei kovin yllättäen hemoglobiinini laski varsin alhaiseksi ja aloin taas syödä punaistakin lihaa satunnaisesti. Koska harrastan myös verenluovutusta, hemoglobiinitasosta olikin syytä pitää huolta – se tosin onnistuu varsin hyvin lihattomallakin ruokavaliolla.

Aloin kiinnittää tarkempaa huomiota ruokavaliooni kolmisen vuotta sitten Ranskassa asuessani. Olin salakavalasti lihonut opiskeluaikoina melkein kymmenen kiloa ja aloin miettiä painoni lisäksi entistä paljon tarkemmin myös syömäni ruoan ravintoarvoja. Opettelin vähentämään sokerinsyöntiä, lisäämään proteiinin ja hyvien rasvojen määrää ja lisäsin entisestään luomutuotteiden syömistä. Veljeni ryhtyi samoihin aikoihin laktovegetaristiksi ja huono omatunto alkoi painaa minuakin: tarvitsenko muka oikeasti lihaa ja broilerinfileitä ruokavaliooni?

Palattuani Suomeen hurahdin vähän terveys- ja superruokiin ja aloin kiinnittää entistä tarkempaa huomiota syömäni ruoan laatuun. Vaihdoin lehmänmaidon kasvimaitoihin, vaikka olen lapsesta asti ollut intohimoinen maidonjuoja. Kaksi vuotta sitten lopetin broilerin ja kalkkunan ja pikkuhiljaa muidenkin lihojen syömisen. Viime vuoden aikana söin punaista lihaa ehkä viisi ja kalaa kymmenisen kertaa.

Syön siis hyvin kasvispainotteisesti jo nyt, mutta käytän yleensä vähintään viikoittain maitotuotteita ja kausittain syön paljonkin luomukananmunia. Maitotuotteista menee lähinnä luonnonjugurttia, smetanaa ja joskus kermaa – sekä hävettävän paljon juustoa. Lisäksi syön hunajaa melkein päivittäin.

Kotona vegaanisen ruoan tekeminen ei ole temppu eikä mikään, mutta vaikeampaa on esimerkiksi työpaikkaruokalassa, jossa kasvisruoankin kanssa on aina vähän niin ja näin. Päivittäin tarjotaan kyllä kaksi kasvisruokavaihtoehtoa (keitto ja tuhdimpi), mutta usein ruoat on niin kyllästetty juustolla, kermalla ja voilla, ettei niitä kasviksia sieltä seasta edes kunnolla erota (ja lisäksi niissä on melkein aina paprikaa, jota en voi syödä…). Salaattipöydässäkin pitää nykyään aina olla lihaa, koska ”pitää olla proteiinia”. Joskus harvoin proteiininlähteenä on juustoa, mutta eipä sekään ole kasviproteiini – toisin kuin ruokalantädit väittivät… Ruokapuolen valmisruokatiskistäkin kasvissalaatteja saa nihkeästi ja niissäkin tuoreraastetta lukuun ottamatta on aina juustoa tai kananmunaa.

Haastavaa on minusta myös tietää, mitkä kaikki kaupassa myytävät tuotteet ovat vegaanisia. En syö paljonkaan valmisruokia, mutta ostin esimerkiksi vastikään purkillisen D-vitamiinitabletteja, jotka eivät tietenkään ole vegaanisia. Monien alkoholijuomien kirkastamisessa käytetään eläinperäisiä tuotteita kuten kaseiinia, liivatetta tai luujauhoa (ja olutpullojen etikettien liimassakin on kuulemma jotain eläinrasvaa…). Hyviä vinkkejä saa esimerkiksi Vegaanituotteet-sivustolta, mutta opettelemiseen menee toki aikaa.

Vaikka juustoista kieltäytyminen on minulle hankalaa (ja nyt kun liha on ”kiellettyä” saan outoja mielitekoja: haaveilen esimerkiksi makkaraperunoista, joita en muutenkaan syö ikinä…), kaikkein hankalinta minun olisi luopua eläinperäisistä materiaaleista vaatteissa. Äitini on pienestä pitäen opettanut minulle, että kannattaa ostaa ja pukea ainoastaan ”aitoja” materiaaleja: aitoa villaa ja aitoa nahkaa (ja esimerkiksi puuvillaa, pellavaa ja silkkiä, jotka toki ovat kasvikunnasta peräisin), jotka lämmittävät ja kestävät parhaiten. Rakastan myös neulomista, enkä osaa kuvitella luopuvani villalangasta kokonaan.

Ehkä kiinnostavinta vegaanihaasteessa onkin se, että omia ruokailu- ja kulutustottumuksiaan joutuu miettimään taas uudesta näkökulmasta. Itse en halua täysin tuomita lihansyöjiä, joskin olen sitä mieltä, että mitä vähemmän ja mitä laadukkaampaa lihaa syödään, sitä parempi. Joskus minustakin kyllä tuntuu siltä, että oikein mitään ei voi enää syödä: jos haluaa syödä ekologisesti ja eettisesti niin eläinten kuin työntekijöidenkin oikeudet huomioiden ja vielä terveellisesti, niin ei täällä Perä-Pohjolassa voi syödä oikein mitään. Ruoan hintakin ratkaisee – olen kyllä valmis maksamaan laadukkaasta ja eettisesti tuotetusta ruoasta, mutta en halua, että ruoan hinta on korkealla ruokakauppamonopolin takia.

Omien tottumusten ja niiden takana olevien syiden miettiminen tekisi varmasti hyvää suurimmalle osalle länsimaalaisista, vaikka ruoasta pitäisi minun mielestäni osata sopivasti nauttiakin. Lihan syöntiä tai ruoantuotannon eettisyyttä miettiville hyviä ajatuksenalkuja tarjoavat ainakin Jonathan Safran Foerin muutaman vuoden takainen Eläinten syömisestä -teos tai Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka voitti viime vuoden Tieto-Finlandian. Erityisen lämpimästi voin suositella Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia -dokumenttia, joka kertoo yhtä aikaa kaunistelematta ja osoittelematta ruoan matkasta suomalaisiin pöytiin, eläinten ja työntekijöiden oloista. 

Vegaanisia ruoka- ja muita ohjeita löytyy vaikkapa täältä:

Chocochili

Ituhippielämää 

Vegaanihaaste

Vegaaninen versio 

Vegemenu opiskelijoille

Kansalaistoiminnan käsite – blogiessee 4

Sain vuoden kolmanneksiviimeisen deadlinen selätettyä – vain kaksi päivää myöhässä. Ei tässä tekstissä kovin paljon järkeä ole, mutta enemmän kuin siinä kurssin kolmannessa esseessä, jota en viitsi tänne edes säilöä. Tämä menköön. 

Heimolaisuudesta 

Toimittaja Jani Kaaro kirjoitti muutama päivä sitten Helsingin Sanomien Tiede-osioon ansiokkaan kolumnin nykysuomalaisen yhteiskunnan heimolaisuudesta ja sen vaaroista. Kaaron mukaan yhteiskunnassamme vallitsee vaarallinen ja tiivistymään pyrkivä heimolaisuuden eetos, joka tarkoittaa ennen kaikkea tapaa olla ajattelematta itse. ”Heimolaisuus on heimon pyhien arvojen sisäistämistä, ja sen jälkeen kaiken datan valikoivaa suodattamista siten, että se tukee heimon arvoja ja käsityksiä. [– –] Pyhä arvo on kuin leirituli, jonka ympärille heimo on kokoontunut, ja se lämmittää heitä kylmässä maailmassa, joka on täynnä vihamielisiä ’toisia’.” Heimolaisuus näkyy erityisen selvästi poliittisten ryhmien keskuudessa – politiikka tiivistyy helposti yhteen totuuteen, jota toistellaan kuin taikasanaa ja jonka kautta kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa peilataan. 

Kaaron havainnot ovat teräviä ja vasemmistolainen hyvinvointivaltiomantra -piikki osuu. Sen sopeuttaminen vaikkapa oikeistolaiseen talouskasvupuheeseen on yhtä vaikeaa niin politiikan kuin yhteisessä kansalaisyhteiskunnassa toimimisen tasollakin. Olen kyllä sitä mieltä, että tiettyyn rajaan asti heimolaisuutta tarvitaankin – ilman sitä on vaikea kuvitella yhdenkään kansanliikkeen nousevan. Yksikään kansanliike ei silti varmasti saa taakseen kaikkia ja epäonnistumisten syynä on usein nimenomaan liiallinen jyrkkyys, mustavalkoisuus ja sokea ja kuuro usko omien totuuksien universaalisuuteen. Aiemmissa esseissä viitattiin päätöksenteon vaihtoehdottomuuteen ja sitä tukevaan kielenkäyttöön, joihin jokainen poliittinen toimija varmasti omaa agendaansa ajaessaan toisinaan sortuu.

Kaaron mukaan tarvitsisimme heimolaisuuden sijaan lapsekasta ihmettelemisen ja ennakkoluulottomuuden taitoa; sellaisten ideoiden kuulemista, jotka tulevat toisenlaisilta ihmisiltä kuin me ja jotka eivät vahvista näkemyksiämme vaan ravistelevat niitä. Tutustumista ”viholliseen”. Tässä lähennytään minusta jo luennoilla esiteltyjä republikanismin ensimmäistä ja neljättä ulottuvuutta: kansalaishyvettä ja tunnustamisen/hyväksynnän/sallimisen/sietämisen ja inkluusion periaatteita.

Republikanistinen kansalaishyve on tietoisuutta toiseudesta, itsehillintää ja kykyä reflektoida omia mielipiteitään ja kommunikoida toisten kanssa. Kansalaishyveen mukainen politiikka on kommunikaatioprosessi, mutta sen avulla ei ole välttämätöntä saavuttaa konsensusta – olennaista on kyky elää konfliktien maailmassa. Neljäs ulottuvuus taas tähdentää kansalaisten (toisten) erityisyyden arvostamista ja heidän näkemystensä vahvistamista ja valtuuttamista – sen myöntämistä, että omista eroavat mielipiteet eivät välttämättä ole vääriä.

Erityisesti internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on helppo löytää ne samanmieliset, tarvittaessa vaikka toiselta puolelta maailmaa, ja sitten poteroitua omaan erinomaisuuteensa näkemättä ja kuulematta minkäänlaisia soraääniä. Kansalaisyhteiskunta tarvitsee ykseyttä – on vaikeaa kuvitella, miksi kukaan toimisi yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei jaa mitään. Minkä eteen silloin edes toimisi? Se tarvitsee kuitenkin myös erojen hyväksymistä, niiden näkemistä ja toisenlaisten näkemysten tunnustamista. Kansalaistoimija ei voi pysähtyä paikoilleen tai jumiutua omaan totuuteensa – erojen huomioiminen kannustaa toimimaan itse avarakatseisemmin ja ahkerammin. Ei politiikkaakaan olisi, jos puolueita olisi vain yksi.  

Baltic Circle

Osallistuin pari viikkoa sitten järjestetylle Baltic Circle -teatterifestivaalille festarivapaaehtoisena. En ole koskaan ennen käynyt Baltic Circlellä; en ole itse asiassa edes tiennyt koko festivaalin olemassaolosta ennen tätä vuotta. Festivaali on kuitenkin perustettu jo vuonna 1996 ja sitä vietetään eri puolilla Helsinkiä aina marraskuussa.

Olen ollut muutamana vuonna Maailma Kylässä -festarin vapaaehtoinen ja kaipasin samanlaista tekemistä myös syksyn pimeyteen, kun kirjamessuillekin osallistuin tänä vuonna vain kävijänä. Itse päädyin tekemään Balticin kävijäkyselyä esitysten ja festariklubin yhteydessä ja vaikka olin paikalla neljänä iltana, viidessä eri tapahtumassa, festivaalin tekeminen ei ollut yhtä intensiivistä kuin maailmankylätouhuissa. Jos aikaa ja energiaa olisi riittänyt, festivaalista olisi varmasti saanut irti hyvinkin paljon – niin monipuoliselta ja kiinnostavalta ohjelma vaikutti. 

Kävijäkunnasta merkittävä osa on varmasti teatterin tekemisen ammattilaisia ja näin skenen ulkopuolelta tai ainakin hyvin kaukaiselta laidalta tulevana ohjelmaa ei ehkä olisi osannutkaan hyödyntää kaikessa laajuudessaan. Tunnelma oli kyllä avoin, mutta voin kuvitella että eniten festivaalin tarjonnasta saavat irti juuri ammattilaiset, jotka pääsevät tekemään itse ja näkemään toisten tekemisiä sekä tapaamaan kollegojaan eri puolilta maailmaa.

Baltic Circle on aidosti kansainvälinen: sekä esiintyjistä että kävijöistä huomattava osa oli ulkomaalaisia tai ulkomailla teatteria tekeviä suomalaisia. Suomalaisista osallistujista suurin osa vaikutti olevan suomenruotsalaisia ja rupesin miettimään, dominoivatko suomenruotsalaiset todella suomalaista teatterikenttää (tai koko kulttuurialaa?) noin selkeästi. Ei niin, että siinä olisi jotain väärää, huomio oli vain kiinnostava ja minulle uusi.

En ole itse osallistunut teatterifestivaaleille aiemmin enkä muualla kuin Suomessa, mutta uskon, että Baltic Circle pärjää myös kansainvälisessä vertailussa. Kaikki minun kuulemani palaute oli positiivista, järjestelyt näyttivät toimivan hyvin ja ohjelmistossa oli lukuisia mielenkiintoisia esityksiä ja muita tapahtumia. Visuaalinen ilme oli hieno, Koko-teatterin festariklubi oli mukavan intiimi ja festivaalin hermokeskus Suvilahdessa varsin vaikuttava.

Vapaaehtoisena pääsin maksutta katsomaan muutamia esityksiä, mikä oli mukava bonus. Näin Suvilahden Cirkossa esitetyn Kaja Kannin ja Juha Valkeapään It seems a good place to build a house -esityksen, joka oli omaan makuuni hieman liian pitkäveteinen ja ”teatteria teatterin vuoksi”
-tyyppinen pläjäys. Puolitoistatuntisen esityksen aikana pariskunta nikkaroi näyttämöllä pienenpientä lautamökkiä, koska Suomessa ja Virossa ihmiset uskovat, että tosimiehen tulee rakentaa talo. Tekijät olivat kyllä erittäin sympaattisia ja esityksen jälkeen tarjottu kaalikeitto sulatti viimeistään sydämeni. Minulle esitys toimi keskiluokkaisen unelman kritiikkinä: se, että rakentaa talon (oli se sitten lautakasasta kyhätty mökki tai kartano) ei tee kenestäkään hyvää ihmistä eikä omin käsin rakennettu oma talo tai omistusasunto ainakaan minulle ole elämän tärkein asia tai välttämättömyys.

Näin Cirkossa myös belgialaisten Jakob ja Pieter Ampen esityksen Jake & Pete’s Reconciliation Attempt for the Disputes from the Past. Esitys oli vähäeleisyydessään vaikuttava ja hykerryttävän hauska. Oli todella kiinnostavaa nähdä, miten pienillä elementeillä teatteriesitykseen saa rakennettua pohjattomasti hauskuutta ja kiinnostavuutta. Laatikkoleikit, nahisteleva kilpajuoksu ja huikeat lauluesitykset muodostivat toimivan kokonaisuuden, jonka liimasi kokoon veljesten keskinäinen kemia.

Pääsin katsomaan myös Mediakeskus Lumeessa esitettyä ruotsalais-suomalaisen yhteistyön helmeä We Love Africa and Africa Loves Us -esitystä. Tekijäkaartiin kuuluivat Markus Öhrn, Institutet ja Saksassa toimiva suomenruotsalaiskollektiivi Teater NyaRampen. WLA ei sitten todellakaan ollut pitkäveteinen tai vähäeleinen. Inhottava, vaikuttava ja ahdistava se kyllä oli – ja huikaisevan hyvä.

 

Ensimmäiset sanani esityksen jälkeen olivat: ”Nya Rampenin We Love Africa on kyllä hetkeen kreiseintä mitä oon nähnyt. Hivenen diipit kelat.” Yksi Balticin tekijöistä puolestaan kuvasi esitystä BC:n facebook-sivuilla näin: ”Mikä mättää ja mikä on mätää eurooppalaisessa ydinperheessä? "We Love Africa and Africa Loves Us" tykitti kysymyksiä. Komean, röyhkeän ja rohkean tuuttaustulvan vastaukset vielä vastarannalla... Taking care is outsourced!? A. Catjarin ääniviidakko on upein, jota olen teatterissa kuullut/kokenut aikoihin!” Arvio ei ollut ollenkaan yliampuva.

Esitystä on vaikea selittää; se on yksi niistä asioista, jotka on pakko kokea itse. Olen nähnyt tänä vuonna ainakin 27 teatteriesitystä – mukaan lukien kolme Smedsiä – mutta WLA oli niistä ehdottomasti paras ja vaikuttavin.

Jo tekemisen tapa oli äärimmäisen kiinnostava: lavalla oli kaksikerroksinen, yhden huoneen kokoinen mökki, jonka sisällä näyttelijät pysyivät koko esityksen ajan. Näytelmää kuvattiin yhdellä tai kahdella kameralla ja talon tapahtumat heijastettiin reaaliaikaisina talon ulkoseinään niin, että yleisö ei nähnyt näyttelijöistä vilaustakaan livenä vaan pelkästään seinään projisoidun videokuvan. Alan itse olla aika kyllästynyt videon käyttöön teatterissa, mutta tässä esityksessä se toimi. Esitys oli täynnä hävyttömiä, likaisia, räävittömiä ja varmasti näyttelijöille hyvin vaativia kohtauksia ja elementtejä. Niiden näyttäminen kameran kautta etäännytti yleisön ja näyttelijät toisistaan ja näyttelijät saivat tehdä taiteensa tavallaan näkymättöminä, vaikka näimme ja kuulimme kaiken, mitä seinien sisällä tapahtui. Esityksen tavassa oli samanlaista äänettä karjumista kuin kirjoittamisessa.

Balticin omat nettisivut ovat vähän rikki tällä hetkellä, mutta infoa löytää ainakin facebookista. Saksan ZDF:n nettisivuilla on myös nähtävissä kiva dokumentti festivaalista (näköjään olen itsekin päässyt telkkariin…).

Ojenna kätesi

Kävin viikko sitten verenluovutuksessa seitsemännen kerran elämässäni. Naisena saisin luovuttaa verta neljä kertaa vuodessa, mutta koska olen vähän väliä jossain karenssissa (joita aiheutuu mm. ulkomailla asumisesta ja lävistysten ja tatuointien ottamisesta), en pääse luovuttamaan kovinkaan säännöllisesti. Yritän kuitenkin mennä aina kun voin.

Suomessa verenluovuttajat seulotaan mielestäni jopa liian tarkkaan; en todellakaan ymmärrä esimerkiksi sitä, miksi homoseksuaalit miehet joutuvat lopulliseen verenluovutuskieltoon. Homojen elinikäiseen karenssiin ei ole mitään syytä ja esimerkiksi Ruotsissa siitä on luovuttu – toivottavasti luovutaan pian Suomessakin. Tarpeettoman tiukat luovutuskriteerit eivät kuitenkaan ole verta tarvitsevien vika. Kun veren luovuttamista ei sallita osalle luovutuskelpoisista, meidän kykenevien pitäisi sitä suuremmalla syyllä tarttua mahdollisuuteen.

Verenluovutus on helppo ja ilmainen tapa auttaa ja ainakin minulle siitä tulee joka kerta naurettavan, vähän syyllisenkin hyvä mieli. Veripalvelun työntekijät ovat poikkeuksetta mukavia, kahvin kanssa tarjotaan pullaa ja samalla saattaa pelastaa vielä jonkun (tai kolmen) hengenkin. 

Halusin mennä luovuttamaan verta nimenomaan marraskuun 13. päivänä, koska isäni kuolemasta tuli silloin kuluneeksi tasan viisi vuotta. Isääni verensiirto ei olisi pelastanut, mutta ehkä minun apuni joskus pelastaa jonkun toisen isän.

Verenluovutuksesta saa kattavasti tietoa Veripalvelun nettisivuilta. Neuvoja saa myös päivystyspuhelimesta ja Veripalvelun työntekijöiltä. Verta tarvitaan aina ja kaikkien veriryhmien luovuttajat ovat tärkeitä. Anna vaikka yksi parempi joululahja tänä vuonna: verestä on usein pulaa erityisesti pitkien juhlapyhien aikaan.