polvet ruvella: Vegaanihaaste

Päätin osallistua Vegaanihaasteeseen. En tosin ole vielä päässyt ihan kunnolla käyntiin, vaikka ollaankin jo tammikuussa. Vuoden ensimmäiset päivät söin rääppiäisiä, joissa oli mukana juustoa ja edelleenkin kaapissa on luonnonjugurttia, jonka aion kyllä syödä enkä heittää pois vegaanihaasteen tai minkään muunkaan syyn takia. Pakkasessa on jouluksi tehtyä toffeeta ja voitakin on, vaikka se kyllä säilyy kauemminkin. En kuitenkaan aio ostaa mitään eläinkunnan tuotteita ainakaan nyt kuukauteen enkä muutenkaan syödä niitä, jos vain mahdollista.

Vegaanihaaste on tuttavani Jonas Biströmin päähänpälkähtämä: hän lupasi ensin elää kuukauden vegaanina, ja jos haasteeseen liittyy vähintään 12 muutakin ihmistä, jatkaa Jonas vegaanina koko vuoden. No, sosiaalinen media näytti jälleen voimansa ja Facebookissa haasteeseen on nyt ilmoittautunut jo yli tuhat ihmistä. Toki osa ”osallistujista” on jo valmiiksi vegaaneja ja osa on mukana varmasti vain kannustusmielessä, mutta alun perin kavereille heitetyn haasteen suosio on silti hurja.

Ideana on siis kokeilla vegaaniruokavaliota (ja -elämäntapaa laajemminkin) vähintään yhden kuukauden ajan, kertoa siitä kavereilleen ja kutsua heitäkin mukaan. Itse ajattelin kokeilla ensin kuukauden tai kaksi. Tapahtuman fb-sivulla käydään myös vilkasta keskustelua, vaihdetaan mielipiteitä ja jaetaan vinkkejä ja tsempataan toisia.

Facebookista löytyy oma tapahtumansa myös Lihattomalle tammikuulle, jota on vietetty aiempinakin vuosina ilmeisesti tipattoman tammikuun innoittamana. Olen itse elänyt melko lihatonta elämää jo aika kauan, joten ajattelin, että vegaanikuukaudessa olisi sopivasti haastetta.

Ensimmäisen kerran rupesin ”kasvissyöjäksi” lukioikäisenä. Yläasteella (1990-luvun loppuvuosina pienehkössä maalaiskunnassa) kasvisruokaa sai ainoastaan lääkärintodistuksella ja vanhempien luvalla, mutta lukiossa riitti, että kävi kerran syksyssä keskustelemassa terveydenhoitajan kanssa tasapainoisesta ruokavaliosta. Tuolloin jätin lautaseltani pois ainoastaan punaisen lihan, joten vaikka pikkukaupungin lukion kasvisruoat eivät aina tainneet kovin ravintorikkaita ollakaan, ruokavalioni oli varmasti ihan riittävän monipuolinen – joskaan ei yhtä monipuolinen kuin esimerkiksi nyt.

Alun perin jätin punaisen lihan pois ensisijaisesti siksi, etten pitänyt lihan mausta, mutta myös eläinten olot vaikuttivat päätökseen (ja ehkä myös hieman halu olla muodikas ja erilainen…). En saarnannut kasvissyönnistä, mutta olin sitä mieltä, että olisi hyvä, jos ihmiset lopettaisivat lihansyönnin. Vähensin kausittain myös siipikarjan syöntiä, mutta jatkoin semivegetaristisen ruokavalion noudattamista seitsemisen vuotta. Siinä ajassa olin ehtinyt muuttaa pois kotoa ja ruokavalioni koostui Unicafe-lounaiden lisäksi lähinnä pakkasesta sulatettavista tomaatti- ja pinaattikeitoista. Ei kovin yllättäen hemoglobiinini laski varsin alhaiseksi ja aloin taas syödä punaistakin lihaa satunnaisesti. Koska harrastan myös verenluovutusta, hemoglobiinitasosta olikin syytä pitää huolta – se tosin onnistuu varsin hyvin lihattomallakin ruokavaliolla.

Aloin kiinnittää tarkempaa huomiota ruokavaliooni kolmisen vuotta sitten Ranskassa asuessani. Olin salakavalasti lihonut opiskeluaikoina melkein kymmenen kiloa ja aloin miettiä painoni lisäksi entistä paljon tarkemmin myös syömäni ruoan ravintoarvoja. Opettelin vähentämään sokerinsyöntiä, lisäämään proteiinin ja hyvien rasvojen määrää ja lisäsin entisestään luomutuotteiden syömistä. Veljeni ryhtyi samoihin aikoihin laktovegetaristiksi ja huono omatunto alkoi painaa minuakin: tarvitsenko muka oikeasti lihaa ja broilerinfileitä ruokavaliooni?

Palattuani Suomeen hurahdin vähän terveys- ja superruokiin ja aloin kiinnittää entistä tarkempaa huomiota syömäni ruoan laatuun. Vaihdoin lehmänmaidon kasvimaitoihin, vaikka olen lapsesta asti ollut intohimoinen maidonjuoja. Kaksi vuotta sitten lopetin broilerin ja kalkkunan ja pikkuhiljaa muidenkin lihojen syömisen. Viime vuoden aikana söin punaista lihaa ehkä viisi ja kalaa kymmenisen kertaa.

Syön siis hyvin kasvispainotteisesti jo nyt, mutta käytän yleensä vähintään viikoittain maitotuotteita ja kausittain syön paljonkin luomukananmunia. Maitotuotteista menee lähinnä luonnonjugurttia, smetanaa ja joskus kermaa – sekä hävettävän paljon juustoa. Lisäksi syön hunajaa melkein päivittäin.

Kotona vegaanisen ruoan tekeminen ei ole temppu eikä mikään, mutta vaikeampaa on esimerkiksi työpaikkaruokalassa, jossa kasvisruoankin kanssa on aina vähän niin ja näin. Päivittäin tarjotaan kyllä kaksi kasvisruokavaihtoehtoa (keitto ja tuhdimpi), mutta usein ruoat on niin kyllästetty juustolla, kermalla ja voilla, ettei niitä kasviksia sieltä seasta edes kunnolla erota (ja lisäksi niissä on melkein aina paprikaa, jota en voi syödä…). Salaattipöydässäkin pitää nykyään aina olla lihaa, koska ”pitää olla proteiinia”. Joskus harvoin proteiininlähteenä on juustoa, mutta eipä sekään ole kasviproteiini – toisin kuin ruokalantädit väittivät… Ruokapuolen valmisruokatiskistäkin kasvissalaatteja saa nihkeästi ja niissäkin tuoreraastetta lukuun ottamatta on aina juustoa tai kananmunaa.

Haastavaa on minusta myös tietää, mitkä kaikki kaupassa myytävät tuotteet ovat vegaanisia. En syö paljonkaan valmisruokia, mutta ostin esimerkiksi vastikään purkillisen D-vitamiinitabletteja, jotka eivät tietenkään ole vegaanisia. Monien alkoholijuomien kirkastamisessa käytetään eläinperäisiä tuotteita kuten kaseiinia, liivatetta tai luujauhoa (ja olutpullojen etikettien liimassakin on kuulemma jotain eläinrasvaa…). Hyviä vinkkejä saa esimerkiksi Vegaanituotteet-sivustolta, mutta opettelemiseen menee toki aikaa.

Vaikka juustoista kieltäytyminen on minulle hankalaa (ja nyt kun liha on ”kiellettyä” saan outoja mielitekoja: haaveilen esimerkiksi makkaraperunoista, joita en muutenkaan syö ikinä…), kaikkein hankalinta minun olisi luopua eläinperäisistä materiaaleista vaatteissa. Äitini on pienestä pitäen opettanut minulle, että kannattaa ostaa ja pukea ainoastaan ”aitoja” materiaaleja: aitoa villaa ja aitoa nahkaa (ja esimerkiksi puuvillaa, pellavaa ja silkkiä, jotka toki ovat kasvikunnasta peräisin), jotka lämmittävät ja kestävät parhaiten. Rakastan myös neulomista, enkä osaa kuvitella luopuvani villalangasta kokonaan.

Ehkä kiinnostavinta vegaanihaasteessa onkin se, että omia ruokailu- ja kulutustottumuksiaan joutuu miettimään taas uudesta näkökulmasta. Itse en halua täysin tuomita lihansyöjiä, joskin olen sitä mieltä, että mitä vähemmän ja mitä laadukkaampaa lihaa syödään, sitä parempi. Joskus minustakin kyllä tuntuu siltä, että oikein mitään ei voi enää syödä: jos haluaa syödä ekologisesti ja eettisesti niin eläinten kuin työntekijöidenkin oikeudet huomioiden ja vielä terveellisesti, niin ei täällä Perä-Pohjolassa voi syödä oikein mitään. Ruoan hintakin ratkaisee – olen kyllä valmis maksamaan laadukkaasta ja eettisesti tuotetusta ruoasta, mutta en halua, että ruoan hinta on korkealla ruokakauppamonopolin takia.

Omien tottumusten ja niiden takana olevien syiden miettiminen tekisi varmasti hyvää suurimmalle osalle länsimaalaisista, vaikka ruoasta pitäisi minun mielestäni osata sopivasti nauttiakin. Lihan syöntiä tai ruoantuotannon eettisyyttä miettiville hyviä ajatuksenalkuja tarjoavat ainakin Jonathan Safran Foerin muutaman vuoden takainen Eläinten syömisestä -teos tai Elina Lappalaisen Syötäväksi kasvatetut, joka voitti viime vuoden Tieto-Finlandian. Erityisen lämpimästi voin suositella Katja Gauriloffin Säilöttyjä unelmia -dokumenttia, joka kertoo yhtä aikaa kaunistelematta ja osoittelematta ruoan matkasta suomalaisiin pöytiin, eläinten ja työntekijöiden oloista.