Kirkko ja kohu

Olen viime päivinä miettinyt paljon kirkkoa ja uskontoa. Aihe on tullut vastaan monelta suunnalta ja ehkä sitä itsekin huomaa helpommin sellaisen, jota jo valmiiksi pohtii.

Erosin itse kirkosta reilu vuosi sitten ja huomaan, etten vielä oikein tiedä, mitä nykyään ajattelen uskomisesta ja kirkon toiminnasta. Haen edelleen rajoja. Olen entinen seurakuntanuori, isonen ja kirkon nuorisotyön harjoittelija. Haaveilin pappisvihkimyksestä ja pyrin ja pääsinkin diakonia-ammattikorkeakouluun. Pienellä paikkakunnalla melkein kaikki olivat seurakuntanuoria, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Koulukiusattuna etsin sosiaalisia yhteisöjä vapaa-ajalta ja löysin omat kuvioni seurakunnasta ja futisjoukkueesta.

Pitkään pysyin kirkon jäsenenä siksi, että halusin osoittaa, että siellä on myös avarakatseisia, hyväksyviä tyyppejä. Omassa kotiseurakunnassani (silloisessa Vehkalahden, nyttemmin Hamina-Vehkalahden seurakunnassa), johon kuuluin 15 vuotta ja jonka huomassa kasvoin kirkon jäseneksi, suurin osa henkilökunnasta oli aidosti lähimmäistä rakastavia ja heikompia puolustavia. Oli nuoria naispappeja ja pappeja, jotka eivät ymmärtäneet, miksi joku ei hyväksy homoja. Sellaiseen kirkkoon oli hyvä kuulua ja sen halusin kertoa.

Yliopistossa olin kirkkoon kuuluessani aikamoinen kummajainen, puolueesta puhumattakaan. Ajattelin kuitenkin, että en kiusallanikaan eroa kirkosta ja anna ylivaltaa ahdasmielisyydelle. Toissasyksynä juttelin asiasta erään ateistiystäväni kanssa ja rupesin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan kirkkoon kuulumistani. Keskustelu ei ollut mitenkään aiemmista poikkeava, mutta ehkä hetki oli otollinen. Tajusin, ettei minulla ole enää mitään yhteistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa, en koe sitä enää omakseni enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi siihen kuulua. Erosin kirkosta hetken mielijohteesta myöhään eräänä iltana (eroakirkosta.fi tekee sen helpoksi), enkä ainakaan vielä ole kaivannut takaisin. 

Uudesti syntyneenä ateistina koen uskonnolliset ihmiset ja uskon todistelun hyvin epämiellyttävinä ja ahdistavina. Yritän olla julistamatta omaa kantaani ja tulla sinuiksi niin muiden kuin omienkin mielipiteideni kanssa. Viikko sitten jouduin metrossa todistamaan varsinaista hengellistä herätystä, neljän jumalan rakkaudesta pursuilevan kristityn satunnaista kohtaamista. Tai Jumalan johdatustahan se oli, sanoivat. Tavallaan halusin suoda heille sen ilon, mutta oli siinä hurmoksessa jotain vähän pelottavaakin. Vedin pipoa syvempään korville ja toivoin, että saisin olla rauhassa (ja jatkoin Antti Nylénin Uskonnollinen yksinpuhelu -esseen lukemista…).

Facebookissa opiskelukaverini hehkutti toista syntymäpäiväänsä: uskoon tulemisensa ja uudelleen Kristuksessa syntymisensä viisivuotispäivää. Sekin ahdisti.

Yle uutisoi 18.1.2013 siitä, miten Oulun seurakunnat ovat houkutelleet kirkosta etääntyneitä nuoria aikuisia takaisin seurakunnan toimintaan. 30 vuotta täyttäneille tai täyttäville seurakunnan jäsenille oli lähetetty kutsukortti ”synttäribileisiin”, joiden ohjelmassa oli muun muassa musiikkia ja komiikkaa. Kutsu oli huvittanut ja närästänyt joitakin sen saaneita ja sitä oli pidetty kirkon kosiskeluna.

Minusta tempauksessa ei ollut mitään pahaa – paitsi tietysti se, miten kaikki joutuvat nykyään toimimaan yritys- ja mainosmaailman pelisäännöillä ja myymään koko ajan itseään runsaudenpulasta kärsiville kuluttajille. Kutsut oli tosiaan lähetetty kirkkoon kuuluville nuorille, ei siitä eronneille (itse sain eroamiseni jälkeen Helsingin seurakunnilta kutsun ”palata kotiin”, ja se kyllä ärsytti).

Kun itse olin seurakunnassa töissä, nuorisotoimen suurimpia huolia oli se, miten pitää aikuistuneet nuoret aktiivisina seurakuntalaisina tai saada kirkon toiminnasta jo etääntyneet palaamaan. Joillekin heistä seurakunnan järjestämät syntymäpäiväjuhlat voivat olla nimenomaan sellainen matalan kynnyksen tapahtuma, johon on helppo tulla tutustumaan muihin seurakuntalaisiin ja toimintaan. On niitäkin nuoria, jotka kaipaavat seurakunnan sosiaalista tai hengellistä yhteisöä, ja hienoa, jos heillä on mahdollisuus sen piiriin tulla.

Kävin viime viikon perjantaina katsomassa Temppeliaukion kirkossa esitetyn ”kohunäytelmän” Kuka maksaa innovaation? Taneli Maljasen ohjaama ja Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:n toteuttama näytelmä käsittelee nuorten pahoinvointia ja itsemurhia ja tekee sen mielestäni varsin ansiokkaasti ja koskettavasti. Kirkkoherra Auvo Naukkarinen on eri mieltä. Hän on pauhannut Kotimaa-lehdessä ja eilen jo molempien iltapäivälehtien kansikuvajutuissa siitä, miten näytelmä häpäisi kaikki kirkolliset symbolit. Siinä kiroiltiin, pervoiltiin ja käytettiin väärin kirkollisia esineitä kuten kastemaljaa (näytelmässä buddhalaisrastafariksi kääntynyt Jeesus pesi hämmentyneen nuoren jalat maljassa). 

  Keskiluokkaisuuden lokki. (Jalmari Eskelinen/Totuuden torvi)

Naukkarisen mukaan näytelmän sanoma hukkui ”siihen virtsaamiseen ja näytelmän karkeaan kieleen ja kaikkeen mahdolliseen”. Minusta kiveen louhittu kirkko tarjosi näytelmälle hienon taustan ja nimenomaan nosti sanoman esiin, toi sen iholle. Sekoilu kertoo omaa tarinaansa nuorten pahoinvoinnista ja seurakunnan pitäisi nimenomaan olla sellainen paikka, jossa ymmärretään ja hyväksytään. Näytelmä oli mielestäni hitusen liian pitkä eikä akustiikka ollut paras mahdollinen, mutta en vuorosanojen puuroutumisesta huolimatta kuullut pelkkiä kirosanoja vaan niiden takaa ihan aitoa ahdistusta, surua ja epätoivoa, joista aivan liian monet nuoret kärsivät. Rankimmissa kohdissa pyyhin kyyneleitä silmänurkistani. Pitkästä aikaa myös tunsin kirkossa sellaista samanlaista kodintunnetta kuin joskus vuosia sitten seurakuntanuorena.

Ennen näytelmää yksi Töölön seurakunnan papeista piti pienen puheen, jossa hän toivotti ihmiset tervetulleiksi kirkkoon ja muistutti, että hänen ja muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa saa tulla keskustelemaan illan aikana tai milloin vain. Se ei tuntunut tuputtamiselta vaan sellaiselta kutsulta, johon voisi tarttuakin. Perjantai-iltana kirkko oli melkein täynnä kaiken ikäisiä ihmisiä ja minä ainakin olin kiitollinen, kun sain mennä sinne, kirkkoon kuulumattomana taiteen ystävänä.

Rankan, nuorten elämästä ja yhteiskunnan kovuudesta kertovan näytelmän esittäminen kirkossa oli minusta juuri sellainen rohkea veto, joka tuo seurakuntaa lähemmäs siitä erkaantuneita. Esityksestä pöyristyminen, loukkaantuminen ja kohu-uutisointi taas on kaikkea muuta.