Kansalaistoiminnan käsite – blogiessee 4

Sain vuoden kolmanneksiviimeisen deadlinen selätettyä – vain kaksi päivää myöhässä. Ei tässä tekstissä kovin paljon järkeä ole, mutta enemmän kuin siinä kurssin kolmannessa esseessä, jota en viitsi tänne edes säilöä. Tämä menköön. 

Heimolaisuudesta 

Toimittaja Jani Kaaro kirjoitti muutama päivä sitten Helsingin Sanomien Tiede-osioon ansiokkaan kolumnin nykysuomalaisen yhteiskunnan heimolaisuudesta ja sen vaaroista. Kaaron mukaan yhteiskunnassamme vallitsee vaarallinen ja tiivistymään pyrkivä heimolaisuuden eetos, joka tarkoittaa ennen kaikkea tapaa olla ajattelematta itse. ”Heimolaisuus on heimon pyhien arvojen sisäistämistä, ja sen jälkeen kaiken datan valikoivaa suodattamista siten, että se tukee heimon arvoja ja käsityksiä. [– –] Pyhä arvo on kuin leirituli, jonka ympärille heimo on kokoontunut, ja se lämmittää heitä kylmässä maailmassa, joka on täynnä vihamielisiä ’toisia’.” Heimolaisuus näkyy erityisen selvästi poliittisten ryhmien keskuudessa – politiikka tiivistyy helposti yhteen totuuteen, jota toistellaan kuin taikasanaa ja jonka kautta kaikkea yhteiskunnassa tapahtuvaa peilataan. 

Kaaron havainnot ovat teräviä ja vasemmistolainen hyvinvointivaltiomantra -piikki osuu. Sen sopeuttaminen vaikkapa oikeistolaiseen talouskasvupuheeseen on yhtä vaikeaa niin politiikan kuin yhteisessä kansalaisyhteiskunnassa toimimisen tasollakin. Olen kyllä sitä mieltä, että tiettyyn rajaan asti heimolaisuutta tarvitaankin – ilman sitä on vaikea kuvitella yhdenkään kansanliikkeen nousevan. Yksikään kansanliike ei silti varmasti saa taakseen kaikkia ja epäonnistumisten syynä on usein nimenomaan liiallinen jyrkkyys, mustavalkoisuus ja sokea ja kuuro usko omien totuuksien universaalisuuteen. Aiemmissa esseissä viitattiin päätöksenteon vaihtoehdottomuuteen ja sitä tukevaan kielenkäyttöön, joihin jokainen poliittinen toimija varmasti omaa agendaansa ajaessaan toisinaan sortuu.

Kaaron mukaan tarvitsisimme heimolaisuuden sijaan lapsekasta ihmettelemisen ja ennakkoluulottomuuden taitoa; sellaisten ideoiden kuulemista, jotka tulevat toisenlaisilta ihmisiltä kuin me ja jotka eivät vahvista näkemyksiämme vaan ravistelevat niitä. Tutustumista ”viholliseen”. Tässä lähennytään minusta jo luennoilla esiteltyjä republikanismin ensimmäistä ja neljättä ulottuvuutta: kansalaishyvettä ja tunnustamisen/hyväksynnän/sallimisen/sietämisen ja inkluusion periaatteita.

Republikanistinen kansalaishyve on tietoisuutta toiseudesta, itsehillintää ja kykyä reflektoida omia mielipiteitään ja kommunikoida toisten kanssa. Kansalaishyveen mukainen politiikka on kommunikaatioprosessi, mutta sen avulla ei ole välttämätöntä saavuttaa konsensusta – olennaista on kyky elää konfliktien maailmassa. Neljäs ulottuvuus taas tähdentää kansalaisten (toisten) erityisyyden arvostamista ja heidän näkemystensä vahvistamista ja valtuuttamista – sen myöntämistä, että omista eroavat mielipiteet eivät välttämättä ole vääriä.

Erityisesti internetin ja sosiaalisen median aikakaudella on helppo löytää ne samanmieliset, tarvittaessa vaikka toiselta puolelta maailmaa, ja sitten poteroitua omaan erinomaisuuteensa näkemättä ja kuulematta minkäänlaisia soraääniä. Kansalaisyhteiskunta tarvitsee ykseyttä – on vaikeaa kuvitella, miksi kukaan toimisi yhdessä sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei jaa mitään. Minkä eteen silloin edes toimisi? Se tarvitsee kuitenkin myös erojen hyväksymistä, niiden näkemistä ja toisenlaisten näkemysten tunnustamista. Kansalaistoimija ei voi pysähtyä paikoilleen tai jumiutua omaan totuuteensa – erojen huomioiminen kannustaa toimimaan itse avarakatseisemmin ja ahkerammin. Ei politiikkaakaan olisi, jos puolueita olisi vain yksi.