Kansalaistoiminnan käsite - blogiessee 2

neljäs vallanmahti auki leikkauspöydällä 

Rosanvallonin vastademokratia (contre-démocratie) on kansalaisten harjoittamaa vallan valvontaa. Valvonta ulottuu foucault’laisen tradition mukaan kaikkialle mutta kääntyy valvomaan valvojia; vallanpitäjiä. Vastademokratia saa voimansa kansalaisten valppaudesta, joka on valvontaa, ilmiantamista ja arvostelua tai arviointia (surveiller, dénoncer, juger). Rosanvallonin sanoin ”valvontavalta tekee ’kansasta kuninkaan’”.

Kansalaisvalppauden muodot ovat Rosanvallonin mukaan avoimen poliittisia ja moninaisia: yhdeksi tärkeimmistä muodoista hän nostaa lehdistön ja mahdollisimman laajasti ymmärretyn tutkivan journalismin julkisen keskustelun muokkaajina ja politiikan osallisina.  

Lehdistöä ja sittemmin joukkotiedotusvälineitä laajemmin on nimitetty neljänneksi valtiomahdiksi Montesquieun vallan kolmijako-oppiin viitaten. Sen tehtävänä on valvoa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaa sekä muokata niin kutsuttua yleistä mielipidettä. Internetin käytön ja vallan lisääntymisen myötä sitä on toisinaan alettu kutsua viidenneksi valtiomahdiksi, joka valvoo myös lehdistöä.

Internet voitaisiin ymmärtää osaksi Rosanvallonin laajasti ymmärrettyä viestintävälineiden joukkoa, mutta hän itsekin nostaa sen esiin muusta mediasta erillisenä. Internet on Rosanvallonin mukaan oivallinen väline valvontaan, ilmiantamiseen ja arvosteluun ja sitä voidaan täten pitää todellisena poliittisena muotona.

Viestinnän kouluttaja ja tietokirjailija Katleena Kortesuo kirjoitti 22.10.2012 Ei oo totta -blogiinsa epäilyksistään, että Helsingin Sanomien vainoharhaisuutta käsittelevän artikkelin kirjoittaja olisi rikkonut alansa eettisiä ohjeita. Toimittaja Petri Mäenpää esitti juttunsa perustuvan haastatteluihin, mutta Kortesuon korvaan Annaksi, Sannaksi ja Timoksi mainittujen haastateltujen sanavalinnat eivät kuulostaneet suomalaisilta vaan pikemmin englannista käännetyiltä.

Kortesuo pyysi bloginsa lukijoita tutkimaan asiaa ja kuuden tunnin päästä huijaus oli paljastettu. Helsingin Sanomien toimittaja ei suinkaan ollut käyttänyt juttunsa aineistona suomalaisten työntekijöiden haastatteluja vaan internetistä löytyneitä englanninkielisiä esimerkkejä. Viides valtiomahti toteutti tehtävänsä ja paljasti neljännen virheet: ehkä laiskuuden ja lukijoiden aliarvioimisen, ehkä journalistien kiireen ja huonot työolot. Kortesuon blogi ja sen lukijat toimivat kuin Rosanvallonin whistle-blowerit eli hälyttäjät, jotka ilmoittavat aktiivisesti oman alansa ongelmista.

Itse en pidä Helsingin Sanomia täysin uskottavana vallan vahtikoirana, koska näennäisestä puolueettomuudestaan huolimatta se on selvästi tietynlaisia aatteita edustava (tai tietynlaisten aatteiden edustajien omistama) julkaisu. Kyseessä on kuitenkin kiistatta yksi maamme valtamedioista, jolta pitäisi puolueettomuuden lisäksi voida odottaa myös korkealaatuisuutta ja rehellisyyttä lukijoita kohtaan.

Kortesuon paljastama lapsus ei varmasti ole yksittäinen, eikä lisää ainakaan minun luottamustani maan ykköslehden sisältöihin. Itseäni rehellisesti sanoen välillä kyllästyttää se, miten varuillaan nykyään on oltava – etenkin korkeasti kouluttautuneena ja poliittisesti aktiivisena. Rosanvallon lienee kuitenkin oikeassa: valvontaa on – ja tuleekin olla – kaikkialla, myös ja erityisesti alhaalta ylöspäin.

Kansalaistoiminnan käsite - blogiessee 1

Perustulo osallistumisen mahdollistajana

Aiemmassa tekstissä(* kritisoitiin varsin voimakkaasti nykyistä sosiaaliturvajärjestelmää, joka passivoi kansalaisia liian helposti. Kun ”sossu” pitää huolen, ihmisten ei tarvitse huolehtia itse enää mistään – ei varsinkaan toisistaan. Toisaalla(* kuitenkin asiallisesti huomautettiin, että hyvinvointivaltion tuki tutkitusti lisää ihmisten halukkuutta auttaa ja aktivoitua kansalaisina.

Suomen nykyinen sosiaalitukiverkosto on sotkuinen ja täynnä reikiä, joiden läpi on helppo pudota – usein lopullisesti. Toki on niitä, joilla on aikaa ja kykyjä keplotella tukiviidakossa saadakseen itselleen suurin mahdollinen hyöty. Tukien väärinkäyttöä huomattavasti suurempi ongelma ovat kuitenkin ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta tukia hae vaikka olisivat niihin oikeutettuja. Tukien kerjääminen on nöyryyttävää, käsittelyajat ovat kohtuuttoman pitkiä ja hakulomakkeiden täyttäminen ja liitteiden hankkiminen voi olla hyvinkin vaativaa, etenkin jos tukea tarvitseva ihminen on jo valmiiksi vajaakuntoinen.

Usein yhteiskunnan ulkopuolelle putoavat ovat moninkertaisesti syrjäytettyjä: työttömiä, köyhiä ja sairaita, ehkä päihde- tai mielenterveysongelmista kärsiviä. Kun ongelmat kasaantuvat, laidan yli putoamiseen riittää pienikin sysäys. Matka takaisin osallistuvaksi kansalaiseksi on sen sijaan usein pitkä ja kivinen. Kun ihmisen kaikki voimavarat – niin taloudelliset kuin henkisetkin – menevät pakollisista menoista tai vain päivästä toiseen selviytymiseen, ei liene outoa, että tarmoa ja halua aktiiviseen yhteiskuntaan osallistumiseen ei enää riitä.

Yksi, vaikkakaan ei autuaaksi tekevä ratkaisu osallisuuden mahdollisuuksien parantamiseen olisi sosiaaliturvajärjestelmän täydellinen remontti tai oikeammin sen korvaaminen universaalilla perustulolla. Perustulomalleja on lukuisia, mutta yksinkertaisimmillaan idea on se, että kaikille kansalaisille maksettaisiin tietty vastikkeeton minimitoimeentulo, jota ei verotettaisi. Perustulo korvaisi esimerkiksi nykyiset työttömyyskorvauksen ja toimeentulotuen, eikä se estäisi kansalaisia hankkimasta muita tuloja tekemällä esimerkiksi lyhyitä työkeikkoja, joista nykyisessä tukijärjestelmässä työntekijää rankaistaan välittömästi vähentämällä tukien määrää.

Suomessa osallisuus yhteiskuntaan rakentuu nimenomaan palkkatyön kautta. Työtön ihminen ei ole yhtä arvokas kuin työssäkäyvä eikä mitään työtä saisi kutsua paskatyöksi vaan hyväksyä mukisematta huonotkin työehdot, koska työn itsessään ajatellaan olevan arvokkaampaa kuin mikään. Työyhteisö on monille aikuisille tärkein sosiaalinen viiteryhmä eikä uusintavaa työtä kuten kotitöitä tai vapaaehtoistyötä arvosteta lainkaan yhtä korkealle kuin tuottavaa palkkatyötä.

Perustulo mahdollistaisi osallistumisen yhteiskuntaan muutenkin kuin palkkatyöhön osallistumalla. Kun työn luonne muuttuu, eikä perinteistä kokopäivätyötä ole tarjolla kaikille, täytyisi myös työn arvostuksen muuttua. Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmämme on syntynyt tehdastyöläisten tarpeista ja vaatimuksista eikä vastaa tieto- ja palveluyhteiskunnan työläisten kohtaamiin ongelmiin ja elämäntilanteisiin.

Prekariaattiaktivisti Eetu Viren puhuu nykypäivän ja tulevaisuuden metropolityöläisistä, jotka ovat pikemminkin verkostoja kuin yksilöitä, eivätkä heidän tarpeensa, vaatimuksensa ja oikeutensakaan voi enää perustua yksilön erottamiseen ryhmästä toisin kuin nyky-yhteiskunnassa. Siksi esimerkiksi perustulon tulee olla kollektiivinen ja riippumaton yksilösuorituksista vastapainona yksilön vastuuttamiselle.

Mielenkiintoisen on myös esitetty(* huomio siitä, miten kansalaisuus on nykypäivänä entistä vähemmän sidoksissa kansallisvaltioon. Ihanteellisessa perustulomallissa oikeus minimitoimeentuloon ei määräytyisi kansalaisuuden tai oleskelustatuksen perusteella kuten sosiaalituet Suomessa nykyään.

Perustulo on toki utooppinen malli ja vaikka erilaisia perustulokokeiluja on järjestetty eri puolilla maailmaa, on vaikeaa arvioida, millaiset sen vaikutukset todellisuudessa olisivat. Useat perustulon vastustajat epäilevät, että se passivoisi kansalaisia entisestään. Koska nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä – joka on sekin aikanaan ollut melkoinen utopia – ei kuitenkaan toimi, jonkinlainen, radikaali uudistus on pakko toteuttaa. Itse uskon, ett oikeistolainen leikkaamis- ja pärjäämispolitiikka passivoi ja syrjäyttää huomattavasti helpommin kuin vasemmistolaisen mallin perustulo. 

*) Poistin tekstistä maininnat opiskelutovereistani, joihin olin viitannut nimellä alkuperäisellä alustalla. 

Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 3

Pohdi yhteiskunnallisia liikkeitä itseäsi kiinnostavasta näkökulmasta

Olen parin viime vuoden aikana aktivoitunut poliittisessa toiminnassa ja puolueeseen liittymisen jälkeen minulle on avautunut kokonaan uudenlainen kansalaisliikkeiden, aktivismin ja ruohonjuuritoiminnan maailma. Puoluetoverini ovat poliittisesti aktiivisia, mutta eivät tee politiikkaa ainoastaan puolueessa vaan toimivat monissa muissakin liikkeissä. Suurin osa liikkeistä on myös poliittisesti sitoutumattomia, mutta niitä värittää vahva ideologia.

Kaupunginosaliikkeitä, osuuskuntia ja yhdistyksiä syntyy ja rakennetaan yhdessä tärkeiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden tueksi. Vaikuttamista tehdään paljon ja nimenomaan jossain muualla kuin byrokraattisissa valtuustoissa ja kokoushuoneissa. Itse olen Vasemmistoliiton jäsen, ja koska puolueella ei ole juurikaan rahaa, kaikki toiminta lähtee ihmisten vapaaehtoisesta aktiivisuudesta ja yhteistyöstä. Mielenosoitukset, verkkovaikuttaminen, heikompien auttaminen ihan konkreettisesti vaikkapa ruokajonoissa ja vaatekeräyksillä ovat kaikki poliittisia tekoja kansalaisyhteiskunnassa.

Nyt kunnallisvaalien aikaan ja jälkeen olen pohtinut tovereideni kanssa sitä, mikä on politiikan paikka Suomessa nyt. Äänestysaktiivisuus oli surullisen alhainen koko maassa, vaikka kuntatasolla päätetään nimenomaan kansalaisten elämään konkreettisimmin vaikuttavista asioista. Monen (niin poliittisesti valveutuneen kuin nukkuvankin) suusta olen kuullut väitteen, että tämä viimeistään osoittaa, että politiikka on turhaa ja vähintään kuolemassa pois.

Tiedostan, että katson maailmaa hyvin erityisestä perspektiivistä: nuoren kouluttautuneen kaupunkilaisnaisen punavihreästä näkövinkkelistä tai jopa kuplan sisältä. Silti, kun katson maailmaa ympärilläni, ei todellakaan näytä siltä, että politiikka tai poliittinen aktiivisuus olisi kuollut. Pikemminkin se on tullut lähemmäs, kaduille ja iholle. Irtautunut perinteisistä, jähmeästi liikkuvista puolueista ja vakavakasvoisten pukumiesten hyppysistä.

Ystäväni antoi tästä hyvän esimerkin viitaten edellisiin, keväällä käytyihin presidentinvaaleihin. Hänen mukaansa istuva presidentti Niinistö on yksi viimeisistä perinteisistä puoluepoliitikoista – esimerkiksi hänen vastakisaajansa Haavisto ja Arhinmäki sen sijaan ovat nimenomaan kansalaisliikkeiden kasvatteja. Politiikkaa ei enää välttämättä opita kotoa; se ei tarkoita kuulumista samaan puolueeseen kuin isä ja isänisä. Se ei ole suosion kalastelua kabineteissa ja klubeilla vaan toimimista siellä, missä ihmiset todella ovat.

Kuten kunnallisvaaliehdokkaana ollut nuori toverini totesi: ”Eli kun käyt tänään äänestämässä niin älä tuudittaudu siihen uskoon, että olet kantanut kaikki kortesi kekoon muutoksen puolesta (koska vaaleissahan on nimenomaan kyse muutoksesta). On tärkeää, että osallistut kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Käy mielenosoituksista, boikotoi, liity kansalaisliikkeeseen. Ja ennen kaikkea: puhu, puhu, puhu.”

Äänestäminen, puolueeseen kuuluminen tai edes siinä aktiivisesti toimiminen ei riitä maailman muuttamiseen paremmaksi (johon kansalaisliikkeet, kukin tavallaan ja omien arvostustensa mukaan, pääsääntöisesti pyrkivät). Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että politiikka olisi kuollut tai ettei sillä olisi mitään arvoa. Politiikka ei tapahdu vain kunnanhallituksissa vaan kaikkialla yhteiskunnassa.

(Se, että tämän esseen innoittajana oli keskustelu, jonka kävin baarissa viime yönä sen sijaan, että olisin ollut yksin kotona kirjoittamassa, kertoo jotain siitä, onko politiikka kuollut vai onko se vain muuttanut muotoaan.)

Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 2

Millainen merkitys internetillä on tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunnassa?

Internet on nopea ja lähes maksuton tapa reagoida, toteuttaa ideoita ja koota ihmisiä yhteen ja nostattaa vaikkapa kansanliikkeitä. Suomessa ja muuallakin länsimaissa sen käyttömahdollisuudet alkavat myös ainakin teoriassa olla kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa. Internet voi luoda tai vahvistaa tietynlaista tasavertaisuutta, antaa äänen ryhmille, joilla ei ole varaa tai muuten mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin valtamedioissa. Internetissä on helppo olla yhteydessä samanmielisiin henkilöihin vaikka maapallon toisella puolella tai toisaalta tutustua naapureihin (esim. kaupunginosaliikkeet, vaihtopiirit, jotka usein toimivat paljon verkossa) ja vahvistaa tai rakentaa yhteisöllisyyttä uusin välinein.

Internet voisi olla ihanteellinen paikka uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen, mutta tosiasiassa se saattaa synnyttää pikemminkin lisääntyvää eriytymistä ja sokeutumista erilaisuudelle, uudenlaista passivoitumista ja lyhytjännitteisyyttä ja jopa uusia eriarvoisuuden muotoja. Internetin käyttämiseen ja internetissä toimimiseen tarvitaan niin teknisiä taitoja (ja tietysti erityisiä, ei välttämättä halpoja laitteita) kuin tietämystä internetkäyttäytymisestäkin (nettietiketti, keskustelusäännöt, medialukutaito). Internetin voisi mieltää Bourdieun mukaan yhdenlaiseksi sosiaaliseksi kentäksi, jolla toimitaan erityisillä säännöillä, jotka toiset osaavat paremmin, toiset huonommin. Vaikka kaikilla on teoriassa yhtäläinen pääsy verkkoon, toiset osaavat käyttää internetin mahdollisuuksia omiin tarkoituksiinsa paremmin kuin toiset.

Vaikka internetissä on näennäinen mahdollisuus päästä yhteyteen kenen tahansa ja millaisia mielipiteitä tahansa esittävien henkilöiden kanssa ja helppo saada tietoa omasta elämänpiiristä poikkeavista asioista, netissä usein sosialisoidaan pelkästään hyvin samanmielisten ihmisten kanssa omaa ajatusmaailmaa ja jopa omaa egoakin pönkittäen. Internetissä on helpompi valita ne ihmiset, joiden kanssa on kanssakäymisissä, kuin todellisessa maailmassa. Kun kaikki sitten tunnustavat samaa ideologiaa ja jakavat samat mielipiteet, oma kupla pikemminkin vahvistuu kuin avautuu erilaisille ihmisille ja mielipiteille. Habermas on ollut samoilla linjoilla siitä, että keskustelu internetissä ei niinkään käy vilkkaana erilaisten ihmisryhmien välillä vaan samanmieliset vain eristäytyvät entistä tiukemmin omiin ryhmiinsä. Hyvä esimerkki on presidentin syrjäytymistyöryhmän ehdotuksista käyty keskustelu, jossa osapuolet (ryhmässä toimineet ja sitä puolustavat keski-ikäiset sedät ja nuoret, syrjäyttämistä kokeneet naiset) kävivät näennäisesti dialogia, mutta puhuivat käytännössä täysin eri asioista – eivätkä ensin mainitut sitä edes tajunneet.

Kommunitaristinen suuntaus pitää kansalaisyhteiskunnan perusyksikkönä yhteisöä, ei yksilöä. Internetyhteisöllisyys on kaunis ajatus ja toimiikin monissa asioissa, mutta verkossa on myös hyvin helppoa rakentaa itsestään juuri sellainen kuva kuin haluaa ja korostaa sillä juuri yksilöllisyyttä, ei niinkään vahvistaa yhteisöllisyyttä (vaikka yksi osa ihmisen persoonan rakentamista usein onkin tietynlaisiin ryhmiin identifioituminen).

Aktiivinen toimiminen internetissä saattaa myös johtaa uudenlaiseen passivoitumiseen: mielensä osoittaminen on netissä erittäin helppoa, mutta saatta vähentää entisestään halukkuutta lähteä kaduille ja nousta barrikadeille. Koska internetissä tapahtumat ja ilmiöt käynnistyvät nopeasti, usein suorastaan leimahtaen, ne saattavat myös hiipua hyvin nopeasti. Verkossa syntyvät yhteisöt ovat yleensä matalahierarkkisia ja nimenomaan verkostomaisia, mutta usein niiden toimintaa hankaloittaa juuri selkeän organisaation ja johtohahmojen puute.

Verkkoyhteisöissä on kuitenkin potentiaalia esimerkiksi lähidemokratian tukemiseen ja nimenomaan hiljaisten äänten kuuluvuuden parantamiseen. Internet voi olla ja varmasti tulee olemaan osa tulevaisuuden kansalaisyhteiskuntaa, mutta pelkästään se ei riitä ihmisten aktivoitumiseen ja yhteisöllisyyden rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 1

Suoritan parhaillaan kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriopintoja Jyväskylän yliopistoon. Ohjelman opintoja on mahdollista suorittaa monin vaihtoehtoisin tavoin, ei pelkästään perinteisillä kirjatenteillä. Tänä syksynä osallistun kahdelle kurssille (Esa Konttisen Kansalaisyhteiskunnan käsite ja Pertti Lappalaisen Kansalaistoiminnan käsite), joissa (osa)suorituksina kirjoitetaan blogiesseitä luennoilla annetuista tai siellä käsitellyistä aiheista.

Kirjoittaminen on minulle palkitseva ja luontainen tapa oppia, joten olen nauttinut kovasti blogiesseiden kirjoittamisesta (joskaan niitä ei ole yhtään helpompi aloittaa ajoissa kuin tenttikirjan lukemista tai mitään muutakaan pakollista opiskeluasiaa…). Esseet ovat lyhyitä (ohjeiden mukaan 1–2 sivua), eikä niissä siksikään pysty mitään aihetta kovin syvällisesti käsittelemään. Blogiessee on mielestäni muutenkin tavallista akateemista esseetä kevyempi tai viihteellisempi muoto ja siksi omat tekstini ovat toisinaan hieman kieli poskessa -asenteella ja mutkia suorien kirjoitettuja. Koska niiden kirjoittaminen on ollut kivaa, ajattelin koota esseet talteen myös tänne omaan blogiini.Tässä ensimmäinen:

Puolusta yhtä tai useampaa 18.9. mennessä luennoilla esiteltyä kansalaisyhteiskuntateoriaa nykypäivän näkökulmasta. Perustele.

Kurssin toiselta luennolta 11.9.2012 lähetin Twitteriin viestin: ”Oivallus luennolla: kaipaisin lisää Ciceroa maailmaan.” Nykyään kansalaisyhteiskunta ja valtio erotetaan toisistaan erillisiksi yhteiskunnan sektoreiksi, mutta Ciceron (3.1.106 eaa–7.12.43eaa) ajan Roomassa kansalaisyhteiskunta oli kiinteä osa valtiota. Moderni länsimainen, valtioon eron tekevä kansalaisyhteiskunta-ajattelu on kehittynyt vasta 1700- ja 1800-luvuilla.

Ciceron ajattelussa oli paljon vaikutteita stoalaisuudesta, jonka keskiössä on hyveellisyys ja hyvyys muita kohtaan. Myös ihmisten keskinäiseen arvostukseen ja kunnioitukseen viittaava inhimillisyys (humanitas) oli Cicerolle tärkeä käsite. Cicero nimesi julkisen tilan res publicaksi; julkisuudessa yhdessä toimiva kansa sitoutui oikeudenmukaisuuteen ja pyrki yhteiseen hyvään. Tämän yhteistoiminnan ja sosiaalisten siteiden pysyvyyttä turvaamaan tarvittiin instituutioita, joiden rakentaminen oli valtion tehtävä.

Ciceron valtion turvaamista instituutioista on herkullisen helppoa kääntää katse pohjoismaiseen, universalistiseen hyvinvointivaltioon. Sen väitettyä holhoavaa ja passivoivaa vaikutusta on näissäkin esseissä parjattu, mutta itse uskon Ciceron tavoin, että hyvinvointivaltion kaltaisessa järjestelmässä yhteiskunnan rauhan ja pysyvyyden turvaaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa liberalistisen ihanteen mukaisessa (kansalais)yhteiskunnassa. Uskon myös, että vahva hyvinvointivaltio tukee vahvaa modernia kansalaisyhteiskuntaa eikä sen tehtäviä saisi ulkoistaa kansalaisyhteiskunnan hoidettavaksi ja vain ihmisten hyväntahtoisuuden varaan.

Olen itse tutkinut ihmiskaupan uhrien auttamistyötä Suomessa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että kyse on erityisen avun tarpeessa olevista, usein pahasti traumatisoituneista ihmisistä. Auttamistoimenpiteistä määrätään niin kansainvälisissä sopimuksissa kuin niitä noudattelevissa Suomen laeissakin. Iso osa auttamistyöstä on kuitenkin sysätty järjestöjen ja vapaaehtoisten harteille ilman, että niille turvattaisiin työhän riittävät resurssit tai tarpeeksi sanan- ja päätösvaltaa auttamistyön kehittämisessä ja esimerkiksi sitä koskevien lakien säätämisessä. Tutkimani ilmiö on pieni ja vain yksi esimerkki, mutta uskon, ettei se ole ainoa tilanne, jossa kansalaisyhteiskunnalle yritetään sysätä painavaa vastuuta ilman riittäviä toimintamahdollisuuksia. Tällainen toimintamalli on lähempänä yleiseurooppalaista traditiota, jossa erityisesti kirkon piirissä toimivat vapaaehtoiset ovat hoitaneet niitä yhteiseen hyvään tähtääviä tehtäviä, jotka pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa kuuluvat pikemminkin valtiolle. Yksi merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta tämäkin.

Jos valtion tuki kansalaisille on kehotus paistaa pullaa ja ottaa itseä niskasta kiinni, harvalta riittää voimia tai kiinnostusta muuhun kuin omasta tai kaikkein läheisimpien hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ihmisillä, jotka eivät jää pelkästään oman onnensa nojaan, on halua ja voimia toimia yhteisen hyvän aikaansaamiseksi ja pitää huolta heikommista (ks. esim. Volunteerism as a mirror of individuals and society: reflections from young adults in Finland, H. Grönlund, 2012). Siksi lisää Ciceroa minun yhteiskuntaani, kiitos.