Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 3

Pohdi yhteiskunnallisia liikkeitä itseäsi kiinnostavasta näkökulmasta

Olen parin viime vuoden aikana aktivoitunut poliittisessa toiminnassa ja puolueeseen liittymisen jälkeen minulle on avautunut kokonaan uudenlainen kansalaisliikkeiden, aktivismin ja ruohonjuuritoiminnan maailma. Puoluetoverini ovat poliittisesti aktiivisia, mutta eivät tee politiikkaa ainoastaan puolueessa vaan toimivat monissa muissakin liikkeissä. Suurin osa liikkeistä on myös poliittisesti sitoutumattomia, mutta niitä värittää vahva ideologia.

Kaupunginosaliikkeitä, osuuskuntia ja yhdistyksiä syntyy ja rakennetaan yhdessä tärkeiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden tueksi. Vaikuttamista tehdään paljon ja nimenomaan jossain muualla kuin byrokraattisissa valtuustoissa ja kokoushuoneissa. Itse olen Vasemmistoliiton jäsen, ja koska puolueella ei ole juurikaan rahaa, kaikki toiminta lähtee ihmisten vapaaehtoisesta aktiivisuudesta ja yhteistyöstä. Mielenosoitukset, verkkovaikuttaminen, heikompien auttaminen ihan konkreettisesti vaikkapa ruokajonoissa ja vaatekeräyksillä ovat kaikki poliittisia tekoja kansalaisyhteiskunnassa.

Nyt kunnallisvaalien aikaan ja jälkeen olen pohtinut tovereideni kanssa sitä, mikä on politiikan paikka Suomessa nyt. Äänestysaktiivisuus oli surullisen alhainen koko maassa, vaikka kuntatasolla päätetään nimenomaan kansalaisten elämään konkreettisimmin vaikuttavista asioista. Monen (niin poliittisesti valveutuneen kuin nukkuvankin) suusta olen kuullut väitteen, että tämä viimeistään osoittaa, että politiikka on turhaa ja vähintään kuolemassa pois.

Tiedostan, että katson maailmaa hyvin erityisestä perspektiivistä: nuoren kouluttautuneen kaupunkilaisnaisen punavihreästä näkövinkkelistä tai jopa kuplan sisältä. Silti, kun katson maailmaa ympärilläni, ei todellakaan näytä siltä, että politiikka tai poliittinen aktiivisuus olisi kuollut. Pikemminkin se on tullut lähemmäs, kaduille ja iholle. Irtautunut perinteisistä, jähmeästi liikkuvista puolueista ja vakavakasvoisten pukumiesten hyppysistä.

Ystäväni antoi tästä hyvän esimerkin viitaten edellisiin, keväällä käytyihin presidentinvaaleihin. Hänen mukaansa istuva presidentti Niinistö on yksi viimeisistä perinteisistä puoluepoliitikoista – esimerkiksi hänen vastakisaajansa Haavisto ja Arhinmäki sen sijaan ovat nimenomaan kansalaisliikkeiden kasvatteja. Politiikkaa ei enää välttämättä opita kotoa; se ei tarkoita kuulumista samaan puolueeseen kuin isä ja isänisä. Se ei ole suosion kalastelua kabineteissa ja klubeilla vaan toimimista siellä, missä ihmiset todella ovat.

Kuten kunnallisvaaliehdokkaana ollut nuori toverini totesi: ”Eli kun käyt tänään äänestämässä niin älä tuudittaudu siihen uskoon, että olet kantanut kaikki kortesi kekoon muutoksen puolesta (koska vaaleissahan on nimenomaan kyse muutoksesta). On tärkeää, että osallistut kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Käy mielenosoituksista, boikotoi, liity kansalaisliikkeeseen. Ja ennen kaikkea: puhu, puhu, puhu.”

Äänestäminen, puolueeseen kuuluminen tai edes siinä aktiivisesti toimiminen ei riitä maailman muuttamiseen paremmaksi (johon kansalaisliikkeet, kukin tavallaan ja omien arvostustensa mukaan, pääsääntöisesti pyrkivät). Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että politiikka olisi kuollut tai ettei sillä olisi mitään arvoa. Politiikka ei tapahdu vain kunnanhallituksissa vaan kaikkialla yhteiskunnassa.

(Se, että tämän esseen innoittajana oli keskustelu, jonka kävin baarissa viime yönä sen sijaan, että olisin ollut yksin kotona kirjoittamassa, kertoo jotain siitä, onko politiikka kuollut vai onko se vain muuttanut muotoaan.)

Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 2

Millainen merkitys internetillä on tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunnassa?

Internet on nopea ja lähes maksuton tapa reagoida, toteuttaa ideoita ja koota ihmisiä yhteen ja nostattaa vaikkapa kansanliikkeitä. Suomessa ja muuallakin länsimaissa sen käyttömahdollisuudet alkavat myös ainakin teoriassa olla kaikkien ulottuvilla ja saavutettavissa. Internet voi luoda tai vahvistaa tietynlaista tasavertaisuutta, antaa äänen ryhmille, joilla ei ole varaa tai muuten mahdollisuutta saada ääntään kuuluviin valtamedioissa. Internetissä on helppo olla yhteydessä samanmielisiin henkilöihin vaikka maapallon toisella puolella tai toisaalta tutustua naapureihin (esim. kaupunginosaliikkeet, vaihtopiirit, jotka usein toimivat paljon verkossa) ja vahvistaa tai rakentaa yhteisöllisyyttä uusin välinein.

Internet voisi olla ihanteellinen paikka uudenlaisen kansalaisyhteiskunnan rakentamiseen, mutta tosiasiassa se saattaa synnyttää pikemminkin lisääntyvää eriytymistä ja sokeutumista erilaisuudelle, uudenlaista passivoitumista ja lyhytjännitteisyyttä ja jopa uusia eriarvoisuuden muotoja. Internetin käyttämiseen ja internetissä toimimiseen tarvitaan niin teknisiä taitoja (ja tietysti erityisiä, ei välttämättä halpoja laitteita) kuin tietämystä internetkäyttäytymisestäkin (nettietiketti, keskustelusäännöt, medialukutaito). Internetin voisi mieltää Bourdieun mukaan yhdenlaiseksi sosiaaliseksi kentäksi, jolla toimitaan erityisillä säännöillä, jotka toiset osaavat paremmin, toiset huonommin. Vaikka kaikilla on teoriassa yhtäläinen pääsy verkkoon, toiset osaavat käyttää internetin mahdollisuuksia omiin tarkoituksiinsa paremmin kuin toiset.

Vaikka internetissä on näennäinen mahdollisuus päästä yhteyteen kenen tahansa ja millaisia mielipiteitä tahansa esittävien henkilöiden kanssa ja helppo saada tietoa omasta elämänpiiristä poikkeavista asioista, netissä usein sosialisoidaan pelkästään hyvin samanmielisten ihmisten kanssa omaa ajatusmaailmaa ja jopa omaa egoakin pönkittäen. Internetissä on helpompi valita ne ihmiset, joiden kanssa on kanssakäymisissä, kuin todellisessa maailmassa. Kun kaikki sitten tunnustavat samaa ideologiaa ja jakavat samat mielipiteet, oma kupla pikemminkin vahvistuu kuin avautuu erilaisille ihmisille ja mielipiteille. Habermas on ollut samoilla linjoilla siitä, että keskustelu internetissä ei niinkään käy vilkkaana erilaisten ihmisryhmien välillä vaan samanmieliset vain eristäytyvät entistä tiukemmin omiin ryhmiinsä. Hyvä esimerkki on presidentin syrjäytymistyöryhmän ehdotuksista käyty keskustelu, jossa osapuolet (ryhmässä toimineet ja sitä puolustavat keski-ikäiset sedät ja nuoret, syrjäyttämistä kokeneet naiset) kävivät näennäisesti dialogia, mutta puhuivat käytännössä täysin eri asioista – eivätkä ensin mainitut sitä edes tajunneet.

Kommunitaristinen suuntaus pitää kansalaisyhteiskunnan perusyksikkönä yhteisöä, ei yksilöä. Internetyhteisöllisyys on kaunis ajatus ja toimiikin monissa asioissa, mutta verkossa on myös hyvin helppoa rakentaa itsestään juuri sellainen kuva kuin haluaa ja korostaa sillä juuri yksilöllisyyttä, ei niinkään vahvistaa yhteisöllisyyttä (vaikka yksi osa ihmisen persoonan rakentamista usein onkin tietynlaisiin ryhmiin identifioituminen).

Aktiivinen toimiminen internetissä saattaa myös johtaa uudenlaiseen passivoitumiseen: mielensä osoittaminen on netissä erittäin helppoa, mutta saatta vähentää entisestään halukkuutta lähteä kaduille ja nousta barrikadeille. Koska internetissä tapahtumat ja ilmiöt käynnistyvät nopeasti, usein suorastaan leimahtaen, ne saattavat myös hiipua hyvin nopeasti. Verkossa syntyvät yhteisöt ovat yleensä matalahierarkkisia ja nimenomaan verkostomaisia, mutta usein niiden toimintaa hankaloittaa juuri selkeän organisaation ja johtohahmojen puute.

Verkkoyhteisöissä on kuitenkin potentiaalia esimerkiksi lähidemokratian tukemiseen ja nimenomaan hiljaisten äänten kuuluvuuden parantamiseen. Internet voi olla ja varmasti tulee olemaan osa tulevaisuuden kansalaisyhteiskuntaa, mutta pelkästään se ei riitä ihmisten aktivoitumiseen ja yhteisöllisyyden rakentamiseen ja ylläpitämiseen.

Kansalaisyhteiskunnan käsite - blogiessee 1

Suoritan parhaillaan kansalaisyhteiskunnan asiantuntijuuden maisteriopintoja Jyväskylän yliopistoon. Ohjelman opintoja on mahdollista suorittaa monin vaihtoehtoisin tavoin, ei pelkästään perinteisillä kirjatenteillä. Tänä syksynä osallistun kahdelle kurssille (Esa Konttisen Kansalaisyhteiskunnan käsite ja Pertti Lappalaisen Kansalaistoiminnan käsite), joissa (osa)suorituksina kirjoitetaan blogiesseitä luennoilla annetuista tai siellä käsitellyistä aiheista.

Kirjoittaminen on minulle palkitseva ja luontainen tapa oppia, joten olen nauttinut kovasti blogiesseiden kirjoittamisesta (joskaan niitä ei ole yhtään helpompi aloittaa ajoissa kuin tenttikirjan lukemista tai mitään muutakaan pakollista opiskeluasiaa…). Esseet ovat lyhyitä (ohjeiden mukaan 1–2 sivua), eikä niissä siksikään pysty mitään aihetta kovin syvällisesti käsittelemään. Blogiessee on mielestäni muutenkin tavallista akateemista esseetä kevyempi tai viihteellisempi muoto ja siksi omat tekstini ovat toisinaan hieman kieli poskessa -asenteella ja mutkia suorien kirjoitettuja. Koska niiden kirjoittaminen on ollut kivaa, ajattelin koota esseet talteen myös tänne omaan blogiini.Tässä ensimmäinen:

Puolusta yhtä tai useampaa 18.9. mennessä luennoilla esiteltyä kansalaisyhteiskuntateoriaa nykypäivän näkökulmasta. Perustele.

Kurssin toiselta luennolta 11.9.2012 lähetin Twitteriin viestin: ”Oivallus luennolla: kaipaisin lisää Ciceroa maailmaan.” Nykyään kansalaisyhteiskunta ja valtio erotetaan toisistaan erillisiksi yhteiskunnan sektoreiksi, mutta Ciceron (3.1.106 eaa–7.12.43eaa) ajan Roomassa kansalaisyhteiskunta oli kiinteä osa valtiota. Moderni länsimainen, valtioon eron tekevä kansalaisyhteiskunta-ajattelu on kehittynyt vasta 1700- ja 1800-luvuilla.

Ciceron ajattelussa oli paljon vaikutteita stoalaisuudesta, jonka keskiössä on hyveellisyys ja hyvyys muita kohtaan. Myös ihmisten keskinäiseen arvostukseen ja kunnioitukseen viittaava inhimillisyys (humanitas) oli Cicerolle tärkeä käsite. Cicero nimesi julkisen tilan res publicaksi; julkisuudessa yhdessä toimiva kansa sitoutui oikeudenmukaisuuteen ja pyrki yhteiseen hyvään. Tämän yhteistoiminnan ja sosiaalisten siteiden pysyvyyttä turvaamaan tarvittiin instituutioita, joiden rakentaminen oli valtion tehtävä.

Ciceron valtion turvaamista instituutioista on herkullisen helppoa kääntää katse pohjoismaiseen, universalistiseen hyvinvointivaltioon. Sen väitettyä holhoavaa ja passivoivaa vaikutusta on näissäkin esseissä parjattu, mutta itse uskon Ciceron tavoin, että hyvinvointivaltion kaltaisessa järjestelmässä yhteiskunnan rauhan ja pysyvyyden turvaaminen on huomattavasti helpompaa kuin vaikkapa liberalistisen ihanteen mukaisessa (kansalais)yhteiskunnassa. Uskon myös, että vahva hyvinvointivaltio tukee vahvaa modernia kansalaisyhteiskuntaa eikä sen tehtäviä saisi ulkoistaa kansalaisyhteiskunnan hoidettavaksi ja vain ihmisten hyväntahtoisuuden varaan.

Olen itse tutkinut ihmiskaupan uhrien auttamistyötä Suomessa. Kenen tahansa pitäisi ymmärtää, että kyse on erityisen avun tarpeessa olevista, usein pahasti traumatisoituneista ihmisistä. Auttamistoimenpiteistä määrätään niin kansainvälisissä sopimuksissa kuin niitä noudattelevissa Suomen laeissakin. Iso osa auttamistyöstä on kuitenkin sysätty järjestöjen ja vapaaehtoisten harteille ilman, että niille turvattaisiin työhän riittävät resurssit tai tarpeeksi sanan- ja päätösvaltaa auttamistyön kehittämisessä ja esimerkiksi sitä koskevien lakien säätämisessä. Tutkimani ilmiö on pieni ja vain yksi esimerkki, mutta uskon, ettei se ole ainoa tilanne, jossa kansalaisyhteiskunnalle yritetään sysätä painavaa vastuuta ilman riittäviä toimintamahdollisuuksia. Tällainen toimintamalli on lähempänä yleiseurooppalaista traditiota, jossa erityisesti kirkon piirissä toimivat vapaaehtoiset ovat hoitaneet niitä yhteiseen hyvään tähtääviä tehtäviä, jotka pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa kuuluvat pikemminkin valtiolle. Yksi merkki hyvinvointivaltion rapautumisesta tämäkin.

Jos valtion tuki kansalaisille on kehotus paistaa pullaa ja ottaa itseä niskasta kiinni, harvalta riittää voimia tai kiinnostusta muuhun kuin omasta tai kaikkein läheisimpien hyvinvoinnista huolehtimiseen. Ihmisillä, jotka eivät jää pelkästään oman onnensa nojaan, on halua ja voimia toimia yhteisen hyvän aikaansaamiseksi ja pitää huolta heikommista (ks. esim. Volunteerism as a mirror of individuals and society: reflections from young adults in Finland, H. Grönlund, 2012). Siksi lisää Ciceroa minun yhteiskuntaani, kiitos.

ensimmäiset tunnelmat kuntavaaleista

Huh, mikä vaali-ilta! Juuri nyt en osaa tunnelmia paljon syvällisemmin analysoida. Vasemmiston tulos Helsingissä oli huikea: kaksi lisäpaikkaa valtuustoon, hyviä uusia ja kokeneita tyyppejä pääsi läpi ja varalle ja persut jäivät kirkkaasti taakse. Hienoja uutisia kuului myös maakunnista: itse olin erityisen tyytyväinen Vasemmiston kahteen lisäpaikkaan kotikaupungissani Kotkassa ja erityisesti Joona Mielosen onnistumiseen. Huikeita juttuja olivat myös Li Anderssonin huikea äänimäärä Turussa ja Hanna Sarkkisen menestys Oulussa. Koko maassakin Vasemmiston tulos oli ihan ok(*. Paavokin oli sitä mieltä, että muutos lähtee Stadista ja seuraavaksi otetaan koko Suomi!

 kuva Riikka Kaukinen

Helsingissä hurjaa on se, miten suuri enemmistö Kokoomuksella on. Vihreiltä läpi pääsi hyviä ja sopivan vasemmistomielisiä tyyppejä, toivotaan että vasemmat arvot näkyvät myös vihreiden valtuustotyössä. Alhaiseksi jäänyt äänestysprosentti oli toki surullinen uutinen. Valvojaisissa syyksi epäiltiin muun muassa vaaliväsymystä, mutta erityisen kurjaa on se, että nimenomaan kuntavaaleissa nukuttaa. Pelkkä äänestäminen ei riitä maailman muuttamiseen, mutta itse uskon siihen, että on parasta käyttää kaikki keinot mitä käytettävissä on. Kuten ystävä ja toveri Antti Kurko totesi:

”Eli kun käyt tänään äänestämässä niin älä tuudittaudu siihen uskoon, että olet kantanut kaikki kortesi kekoon muutoksen puolesta (koska vaaleissahan on nimenomaan kyse muutoksesta). On tärkeää, että osallistut kaikkeen muuhunkin yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Käy mielenosoituksista, boikotoi, liity kansalaisliikkeeseen. Ja ennen kaikkea: puhu, puhu, puhu.”

 

kuva Finland Inc.

Alhaista äänestysprosenttiakin surkeampaa oli Ylen ”uutisointi” vaali-illasta. Toki on tiedossa, että Ylellä (tai muissakaan valtamedioissa) ei erityisesti sympatiseerata Vasemmistoa, mutta eilisestä vaalilähetyksestä antipatiat paistoivat läpi hyvin räikeästi.

Itse katson televisiota (ja kuuntelen radiota) hyvin harvoin, joten oli mielenkiintoista seurata tv:n vaalivalvojaisia. Persujen, kepulaisten ja kokkareiden naamat alkoivat tosin aika nopeasti kyllästyttää. Persujen hehkuttaminen oli sumeilematonta, samoin kuin vihreiden. Kun ennakkoäänten tulosten perusteella Vasemmiston kannatus oli laskenut edellisistä kunnallisvaaleista 0,3 prosenttia ja vihreiden 2,8 prosenttia, toimittajan mukaan Vasemmiston kannatuksen lasku oli merkittävää kun taas vihreiden tulos oli ihan lupaava.

Ainoa (itse en ainakaan nähnyt muita), ehkä kahden minuutin mittainen insertti Vasemmiston vaalivalvojaisista näytettiin puoli kahdentoista aikaan illalla ja alkoi sanoilla: ”Vasemmisto juhlii, tai ainakin seuraa ääntenlaskua…” Kolme tuntia aiemmin tehdyt haastattelut kuulostivat hyvin pessimistisiltä, vaikka Le Bonkissa tunnelma oli kyllä korkealla katossa. Kun ensimmäisen kerran kuultiin, että Vasemmisto voittaa Helsingissä Perussuomalaiset, huutomyrsky kesti minuutteja eikä se todellakaan jäänyt illan ainoaksi suosionosoitukseksi.

Itseäni jännitti tietysti kaikkein eniten oman ehdokkaani Petra Malinin puolesta. Ensimmäistä kertaa ehdolla ollut Petra tarjoilikin aikamoisen yllätyksen ja jännitysnäytelmän. Jo ennakkoäänten jälkeen oli varmaa, että ainakin varavaltuutetun paikka on selvä. Lopullinen tulos on se, että Petra 443 äänellä on kolmen äänen päässä varsinaisesta valtuustopaikasta ja nyt odotellaan sitten tarkistuslaskennan tuloksia. Jännitys jatkuu siis vielä tälläkin viikolla, mutta joka tapauksessa Petra onnistui huikean hienosti ja Vasemmistolla on Helsingissä upea uusi valtuustoryhmä. 

 kuva Riikka Kaukinen

En ole koskaan aiemmin ollut yhtä tiiviisti tekemässä vaalikampanjaa ja kiireistä huolimatta kampanjointi on ollut huikean hauskaa ja opettavaista. Petralla oli erittäin toimiva tukiryhmä ja hienoa ehdokasta on ollut mahtavaa olla tukemassa. Kunhan lopullinen vaalitulos selviää ja vaalien aikaiset univelat on kuitattu, yritän kirjoittaa tarkempia mietteitä kampanjan tekemisestä. Tänään keskityn vain iloitsemaan hienoista tuloksista!

*) Korjaus 13:34. Hups! Eipä se lopullinen tulos ollutkaan parempi kuin eduskuntavaaleissa, vaikka ennakkoäänten perusteella siltä näyttikin.Lisäys 13:43. Okei, ei voi olla tosissaan sitä mieltä, että puolueen historian huonoin vaalitulos on ihan ok. Kuulostaa jo vähän liikaakin poliitikolta. Olen vähän Helsinki-päissäni nyt. Mutta taistelu jatkuu!

kenelle taide kuuluu?

Kesän aikana eniten ovat tainneet kuohuttaa jälleen kerran keskusteluun noussut seksin ostokielto, Oulun Prideilla ystävääni ja toveriani Dan Koivulaaksoa vastaan suunnattu kaasuisku ja tietenkin tuo enkeli-Elisa-sotku. Kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt, mutta olen lohduttanut itseäni sillä, että joskus onkin ihan hyvä elää enemmän ja kirjoittaa vähän vähemmän.

Viime aikoina olen herkistynyt kovasti kulttuurille ja taiteelle ja niistä puhumiselle. Sille, mikä kaikki on kulttuuria, mikä kaikki on minun kulttuuriani ja mikä meidän kaikkien. Helsingistä on muutamassa vuodessa sukeutunut varsinainen kaupunkikulttuurin pyhättö, jossa Musiikkitalon ja Huvilateltan kalliita spektaakkeleja haastetaan katutasolta ja pienistä kaveriporukoista alkunsa saaneilla tempauksilla. Useimmat uudet, varsinkin kotikutoiset ja maksuttomat tapahtumat tuntuvat synnyttävän pelkkää hurmosta, kalenteri on illasta iltaan täynnä jotain jännää ja villeimmät hehkuttajat ovat jo nostaneet Helsingin Berliinin veroiseksi kulttuuriareenaksi. Vasta vuoden pestissään toiminut kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäki on ravistellut taidemaailman rakenteita ja herättänyt raikasta keskustelua kulttuurin luutuneisuudesta ja viimeistään nyt Helsingin Juhlaviikkojen aikaan aiheesta on jo melkein pakkokin puhua.

Juhlaviikkojen slogan kuuluu tutusti: Taide kuuluu kaikille. Silti esimerkiksi Huvilateltan lippuihin ei todellakaan ole jokaisella kaupunkilaisella varaa ja suljetussa tilassa, rajatulla alueella olevat tapahtumat eivät tietenkään koskaan ole avoinna kaikille. Juhlaviikkojen ohjelmassa on toki myös paljon ilmaistapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä 23.8.2012. Kallion vasemmiston toissapäivänä järjestämällä, syksyn ensimmäisellä Vasen linja -klubilla keskusteltiin taiteesta ja kulttuurista Juhlaviikkojen teemaa mukaillen. Keskustelun otsikkona oli Kuuluuko taide kaikille? ja keskustelijoina oli kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Keskustelun jälkeen estradille pääsi runoilijoita, videoteos ja muusikoita – kaikille maksuttomasti ja vapaasti.

Keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka mitään valmiita vastauksia otsikon kysymykseen ei kukaan osannutkaan antaa. Puhuttiin elitismistä, maksuttomuuden vaatimuksesta, osallistamisesta ja Guggenheimista. Tapahtuma omistettiin luonnollisesti Pussy Riotille. Teemojen puimista jatketaan hiljattain Vasemmistoliiton alaisuuteen perustetussa kulttuuri- ja taidepoliittisessa työryhmässä.

Maksuttomuus ja rahoitus tuntuvat olevan isoimpia ja vaikeimpia kysymyksiä kulttuurin kentällä. Pääsyliput ovat kalliita, harjoitus- ja esitystilojen vuokrat ovat kalliita (mikäli tiloja edes on tarjolla) ja silti monet kulttuurityöläiset elävät nälkäpalkoilla ja joutuvat rahoittamaan elämänsä hanttihommilla, koska taidehan on kutsumustyötä. Rahoituskysymykset ovat monimutkaisia ja tärkeitä, mutta on surullista että puhe taiteestakin kärjistyy usein vain puheeksi rahasta.

Minä olen pitkään ajatellut, että jokaisella (taide)ihmisellä on yksi taiteenlaji, joka on aina tärkeämpi kuin muut. Minä olen aina ollut lukija ja kirjoittaja ja ajatellut, että kirjallisuus on minun taiteeni. Pidän elokuvista, teatterista, valokuvista, museoista, levykaupoista ja kaikenlaisista keikoista (muun muassa), mutta olen aina ajatellut, etten voi koskaan ymmärtää mitään muuta taiteen tai kulttuurin alaa niin kuin kirjallisuutta. En ole täysin lahjaton musiikissa, kuvataiteissa enkä edes esiintymisessä, mutta koska olen aina ollut lahjakkain kirjoittamisessa, olen aina ajatellut etten osaa mitään muuta tarpeeksi hyvin. Olen myös ollut pikemminkin se, joka kuuntelee, katselee ja merkitsee muistiin kuin se, joka näkyy ja kuuluu. Siksi en koskaan uskaltanut mennä sinne teatterille tai laulaa julkisesti.

Viime aikoina olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat  esillä. Muusikoita ja näyttelijöitä, jotka osaavat olla tekemisestään paljon ylpeämpiä kuin me kirjoittajat. Olen päässyt seuraamaan esiintyjiä läheltä, pääsin muun muassa dokumentoimaan huikean juha pekka tapani heikkinen JA NIIN EDELLEEN -trubaduuripunkbändin keikkamatkaa Faces-etnofestareille. Olen kadehtinut niitä, jotka osaavat ja uskaltavat, mutta alkanut samalla hiljalleen tajuta, että ehkä minäkin osaisin. Jos ottaisin sen rippilahjaksi saadun kitaran vihdoin käteen ja päättäisin oppia, ehkä todella oppisin soittamaan. Jos unohtaisin hankalat henkilökemiat ja menisin sinne kuoroharjoituksiin, ehkä löytäisin taas laulamisen ilon. Jos haluan tehdä teatteria, ehdin vieläkin aloittaa. Ja toisaalta, voin myös yhdistää ne kaikki. Voin kirjoittaa musiikista, koska taidan sittenkin olla musiikki-ihminen vaikka vuosikausia olenkin hokenut itselleni, etten ole. Ehkä voisin kirjoittaa laulunsanoja, käsikirjoittaa näytelmiä tai tehdä lastenkirjoja, joissa kuvat ja teksti ovat molemmat tärkeitä. Että minulla on lupa kirjoittaa ja olla ylpeä siitä, mutta myös lupa moneen muuhun kulttuuriin.

Eilen Bassoradion Truths & Rights -ohjelmassa vieraillut ghanalais-amerikkalainen räppäri Blitz the Ambassador puhui siitä, miten oli lapsuudessaan ollut intohimoinen piirtäjä ja aloittanut musiikin tekemisen muita artisteja kopioimalla. Piirtäminen oli opettanut keskittymään, istumaan paikallaan tuntikausia ja hiomaan tekemisen huippuunsa. Toisten lainien matkiminen kehitti muistia. Nykyään Blitz sekä räppää että tekee visualisointeja ja puhui painokkaasti kaikenlaisen taiteen ja kokeilemisen arvostamisesta.

Johanna Korhonen kirjoitti keväällä Hesarin kolumniinsa hienosti:

”Huipulle päästäkseen täytyy luopua niin paljosta: ajasta, ihmisistä, vaihtoehdoista. Se heikentää ihmisen iskunkestävyyttä. Kun ihminen on rakentanut kaiken huippuutensa varaan ja rakennelma sitten pettää, hänellä ei ole jäljellä mitään.

Erikoistumisen sijaan voisimme hakea turvaa monipuolisuudesta. Mitä lahjakkaampi yksilö, sitä enemmän hänen tulisi puuhata monia erilaisia asioita.”

Taiteen pitäisi kuulua kaikille, sosiaaliluokkaan ja lompakon paksuuteen katsomatta. Kaikilla pitäisi myös olla lupa tehdä taidetta, kaikenlaista taidetta. Kokeilla, tehdä, nähdä ja kuulla. Kaikki eivät voi päästä huipulle, mutta jokainen voi löytää oman tapansa olla kulttuuri-ihminen. Kulttuuri lisää hyvinvointia, yhteisöllisyyttä, luovuutta ja sitä iskunkestävyyttä maailman kolhuille.