kenelle taide kuuluu?

Kesän aikana eniten ovat tainneet kuohuttaa jälleen kerran keskusteluun noussut seksin ostokielto, Oulun Prideilla ystävääni ja toveriani Dan Koivulaaksoa vastaan suunnattu kaasuisku ja tietenkin tuo enkeli-Elisa-sotku. Kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt, mutta olen lohduttanut itseäni sillä, että joskus onkin ihan hyvä elää enemmän ja kirjoittaa vähän vähemmän.

Viime aikoina olen herkistynyt kovasti kulttuurille ja taiteelle ja niistä puhumiselle. Sille, mikä kaikki on kulttuuria, mikä kaikki on minun kulttuuriani ja mikä meidän kaikkien. Helsingistä on muutamassa vuodessa sukeutunut varsinainen kaupunkikulttuurin pyhättö, jossa Musiikkitalon ja Huvilateltan kalliita spektaakkeleja haastetaan katutasolta ja pienistä kaveriporukoista alkunsa saaneilla tempauksilla. Useimmat uudet, varsinkin kotikutoiset ja maksuttomat tapahtumat tuntuvat synnyttävän pelkkää hurmosta, kalenteri on illasta iltaan täynnä jotain jännää ja villeimmät hehkuttajat ovat jo nostaneet Helsingin Berliinin veroiseksi kulttuuriareenaksi. Vasta vuoden pestissään toiminut kulttuuri- ja urheiluministeri Arhinmäki on ravistellut taidemaailman rakenteita ja herättänyt raikasta keskustelua kulttuurin luutuneisuudesta ja viimeistään nyt Helsingin Juhlaviikkojen aikaan aiheesta on jo melkein pakkokin puhua.

Juhlaviikkojen slogan kuuluu tutusti: Taide kuuluu kaikille. Silti esimerkiksi Huvilateltan lippuihin ei todellakaan ole jokaisella kaupunkilaisella varaa ja suljetussa tilassa, rajatulla alueella olevat tapahtumat eivät tietenkään koskaan ole avoinna kaikille. Juhlaviikkojen ohjelmassa on toki myös paljon ilmaistapahtumia, erityisesti Taiteiden yönä 23.8.2012. Kallion vasemmiston toissapäivänä järjestämällä, syksyn ensimmäisellä Vasen linja -klubilla keskusteltiin taiteesta ja kulttuurista Juhlaviikkojen teemaa mukaillen. Keskustelun otsikkona oli Kuuluuko taide kaikille? ja keskustelijoina oli kulttuurin ja politiikan vaikuttajia. Keskustelun jälkeen estradille pääsi runoilijoita, videoteos ja muusikoita – kaikille maksuttomasti ja vapaasti.

Keskustelu oli mielenkiintoinen, vaikka mitään valmiita vastauksia otsikon kysymykseen ei kukaan osannutkaan antaa. Puhuttiin elitismistä, maksuttomuuden vaatimuksesta, osallistamisesta ja Guggenheimista. Tapahtuma omistettiin luonnollisesti Pussy Riotille. Teemojen puimista jatketaan hiljattain Vasemmistoliiton alaisuuteen perustetussa kulttuuri- ja taidepoliittisessa työryhmässä.

Maksuttomuus ja rahoitus tuntuvat olevan isoimpia ja vaikeimpia kysymyksiä kulttuurin kentällä. Pääsyliput ovat kalliita, harjoitus- ja esitystilojen vuokrat ovat kalliita (mikäli tiloja edes on tarjolla) ja silti monet kulttuurityöläiset elävät nälkäpalkoilla ja joutuvat rahoittamaan elämänsä hanttihommilla, koska taidehan on kutsumustyötä. Rahoituskysymykset ovat monimutkaisia ja tärkeitä, mutta on surullista että puhe taiteestakin kärjistyy usein vain puheeksi rahasta.

Minä olen pitkään ajatellut, että jokaisella (taide)ihmisellä on yksi taiteenlaji, joka on aina tärkeämpi kuin muut. Minä olen aina ollut lukija ja kirjoittaja ja ajatellut, että kirjallisuus on minun taiteeni. Pidän elokuvista, teatterista, valokuvista, museoista, levykaupoista ja kaikenlaisista keikoista (muun muassa), mutta olen aina ajatellut, etten voi koskaan ymmärtää mitään muuta taiteen tai kulttuurin alaa niin kuin kirjallisuutta. En ole täysin lahjaton musiikissa, kuvataiteissa enkä edes esiintymisessä, mutta koska olen aina ollut lahjakkain kirjoittamisessa, olen aina ajatellut etten osaa mitään muuta tarpeeksi hyvin. Olen myös ollut pikemminkin se, joka kuuntelee, katselee ja merkitsee muistiin kuin se, joka näkyy ja kuuluu. Siksi en koskaan uskaltanut mennä sinne teatterille tai laulaa julkisesti.

Viime aikoina olen tavannut paljon ihmisiä, jotka ovat  esillä. Muusikoita ja näyttelijöitä, jotka osaavat olla tekemisestään paljon ylpeämpiä kuin me kirjoittajat. Olen päässyt seuraamaan esiintyjiä läheltä, pääsin muun muassa dokumentoimaan huikean juha pekka tapani heikkinen JA NIIN EDELLEEN -trubaduuripunkbändin keikkamatkaa Faces-etnofestareille. Olen kadehtinut niitä, jotka osaavat ja uskaltavat, mutta alkanut samalla hiljalleen tajuta, että ehkä minäkin osaisin. Jos ottaisin sen rippilahjaksi saadun kitaran vihdoin käteen ja päättäisin oppia, ehkä todella oppisin soittamaan. Jos unohtaisin hankalat henkilökemiat ja menisin sinne kuoroharjoituksiin, ehkä löytäisin taas laulamisen ilon. Jos haluan tehdä teatteria, ehdin vieläkin aloittaa. Ja toisaalta, voin myös yhdistää ne kaikki. Voin kirjoittaa musiikista, koska taidan sittenkin olla musiikki-ihminen vaikka vuosikausia olenkin hokenut itselleni, etten ole. Ehkä voisin kirjoittaa laulunsanoja, käsikirjoittaa näytelmiä tai tehdä lastenkirjoja, joissa kuvat ja teksti ovat molemmat tärkeitä. Että minulla on lupa kirjoittaa ja olla ylpeä siitä, mutta myös lupa moneen muuhun kulttuuriin.

Eilen Bassoradion Truths & Rights -ohjelmassa vieraillut ghanalais-amerikkalainen räppäri Blitz the Ambassador puhui siitä, miten oli lapsuudessaan ollut intohimoinen piirtäjä ja aloittanut musiikin tekemisen muita artisteja kopioimalla. Piirtäminen oli opettanut keskittymään, istumaan paikallaan tuntikausia ja hiomaan tekemisen huippuunsa. Toisten lainien matkiminen kehitti muistia. Nykyään Blitz sekä räppää että tekee visualisointeja ja puhui painokkaasti kaikenlaisen taiteen ja kokeilemisen arvostamisesta.

Johanna Korhonen kirjoitti keväällä Hesarin kolumniinsa hienosti:

”Huipulle päästäkseen täytyy luopua niin paljosta: ajasta, ihmisistä, vaihtoehdoista. Se heikentää ihmisen iskunkestävyyttä. Kun ihminen on rakentanut kaiken huippuutensa varaan ja rakennelma sitten pettää, hänellä ei ole jäljellä mitään.

Erikoistumisen sijaan voisimme hakea turvaa monipuolisuudesta. Mitä lahjakkaampi yksilö, sitä enemmän hänen tulisi puuhata monia erilaisia asioita.”

Taiteen pitäisi kuulua kaikille, sosiaaliluokkaan ja lompakon paksuuteen katsomatta. Kaikilla pitäisi myös olla lupa tehdä taidetta, kaikenlaista taidetta. Kokeilla, tehdä, nähdä ja kuulla. Kaikki eivät voi päästä huipulle, mutta jokainen voi löytää oman tapansa olla kulttuuri-ihminen. Kulttuuri lisää hyvinvointia, yhteisöllisyyttä, luovuutta ja sitä iskunkestävyyttä maailman kolhuille.