Maailman ihanin

Pääsin eilen töissä osallistumaan Miina Savolaisen voimauttavaa valokuvaa käsittelevään nelituntiseen työpajaan. Paja oli työpaikallamme toteutetun GESA- eli gender equality self-assessment -prosessin toiminnallinen osa.

Voimauttava valokuva -metodin kehittäjä Miina Savolainen tunnetaan varmasti parhaiten lastenkodissa asuvien tyttöjen kanssa toteutetusta Maailman ihanin tyttö-kirjastaan (2008). Tapasin Miinan ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kun hän kävi puhumassa kirjastaan kirjakaupassa, jossa työskentelin. Vaikutuin jo tuolloin Miinan valoisuudesta ja tavasta nähdä ihminen.

Eilen vaikutuin lisää ja sain monia oivalluksia työhön ja muihinkin projekteihin liittyen. Ehkä kirjoitan niistä toiste, mutta halusin ensin kirjoittaa auki ajatukset, joita työpajassa tehty valokuvaharjoitus herätti.

Työpajan viimeisen tunnin katselimme toistemme omakuvia ja puhuimme niiden merkityksistä ja taustoista. Pajaan oli pitänyt valita tärkeältä tuntuva, tasavertaisesti ja omilla ehdoilla kohdatuksi tulemisesta kertova kuva.  

En ehtinyt selailla vanhoja valokuvia vaan valitsin viime kesänä napatun kuvan, joka kuitenkin sopi tehtävänantoon. Osalle työkavereistani kuva oli tuttu, koska se on profiilikuvanani eri sosiaalisen median palveluissa (kertoo jotain kuvan merkityksellisyydestä). Kuvan tarinaa kukaan ei kuitenkaan tuntenut. 

Kuva: K. Lujan

Kuva on otettu hikisen kuumana kesäyönä Töölössä, yhden runoillan jälkeen. Kuvassa nauran silmät kiinni ja pää taakse heitettynä, niin, että naurun voi melkein kuulla (kuten ystäväni kommentoi). Pitelen sormissani tupakkaa (jota moni kuvan katsojista ei kai ole edes huomannut), johon on jäänyt huulipunajäljet. Sen takia kuva itse asiassa otettiin: en yleensä polta (poltin ensimmäisen savukkeeni vuosi sitten kesällä, vain muutama päivä ennen 30-vuotissyntymäpäiviäni), mutta ystäväni halusi ottaa kuvan minusta kädessäni huulipunatahrainen savuke.

Sama ystävä kuvasi – samalla filtterillä – myös muut seuralaisemme: kaksi kriitikkoa, joista toinen on kirjoittamisen lisäksi aina kamerankin takana. Minäkin olen yleensä se, joka valitsee reunapaikan ja tarkkailee, kuuntelee, havainnoi ja kirjoittaa eikä niinkään nauti esillä olemisesta. Kuva on siis kolmiosaisen sarjan yksi osa, vaikka olenkin siinä yksin. Kun valitsin kuvaa työpajaa varten, en hetkeäkään ajatellut, että voisin valita ryhmäkuvan. Kuuluminen tiettyyn joukkoon kuitenkin lisää kuvan merkitystä minulle. Samoin se, että kuva on jonkun toisen ottama.

Kuvassa olen nyörittänyt otsatukkani kiinni ja näytän vähän erilaiselta kuin yleensä. Ennen runoiltaan lähtöä tuskailin pitkään liikaa poikamaisuuttani. Pukeudun aika huolettomasti ja nautin elämästä lyhyttukkaisena tyttönä, mutta joskus saan tällaisia poikamaisuuskriisejä (vaikka niille ei kuulemma tai oikeastikaan ole perusteita). Aikani tuskailtuani kaivoin kaapista vähän tavallista liehuvammat vaatteet ja kirkkaamman huulipunan ja laitoin tukankin eri tavalla.

Kuvassa nauran leveästi ja aidosti, mutta muutama tunti kuvan ottamisen jälkeen seisoin Sturenkadun ja Kolmannen linjan risteyksessä ja itkin vuolaasti ja pidättelemättä. Ystäväni piti minua käsistä ja otti kaiken sen vastaan.

Olisi ollut hienoa saada kuvasarja myös näistä kolmesta: keimailevan ilon lisäksi tuskastumisesta ja vuolaasta itkusta. Jättimäisistä tunteista, joita tuona iltana irrottivat vain nuo harvat ihmiset – muiden kanssa tuntui niin hankalalta olla, että baarissakaan en melkein pystynyt katsomaan ketään muita tai puhumaan kenenkään muiden kanssa. Nuo monenlaiset isot tunteet ja niiden äkkinäiset vaihtelut ovat minulle tuttuja, mutta päällepäin niistä näkyy yleensä vain tuo pirskahteleva nauru – usein aidon ilon mutta myös vaikkapa hermostuksen ja huolestuksen merkkinä.

Tuo itkuja käsistä pitäen vastaanottanut ystäväni on myös kuvannut minut (ja kauniin valon) kahteen kertaan menneen puolen vuoden aikana. Kummassakin kuvassa katson pois kamerasta, pää vähän painuksissa, hartiat kyyryssä. Vähän niin kuin näkymätön tyttö. Täysin erilaisena kuin valitsemassani kuvassa. 

Kuva: A. Salusjärvi

Ja sattumankauppaa tai mitä lie, kun nuo Töölön kuumassa yössä kanssani hehkuneet ystävät järjestivät minulle yllätyssyntymäpäivät viikkoa etuajassa, sain heiltä lahjaksi tuon Miina Savolaisen kirjan maailman ihanimmasta tytöstä.