Kertomus näkevistä

Kävin tänään kuukausien (vuosien) lykkäämisen jälkeen silmälääkärissä. Olen aina nähnyt ihan hirveän hyvin, mutta silmissäni on erilaisia toimintahäiriöitä (konvergenssihäiriö, akkommodaatiohäiriö ja sen sellaista). Lisäksi ”näköjärjestelmäni on erityisen herkkä” ja reagoi voimakkaasti kaikenlaisiin haittatekijöihin kuten kirkkaaseen valoon.

Vaivoista ei kuulemma olisi juurikaan haittaa, jos olisin puutarhuri. Koska olen valtiotieteilijä, joka viettää noin puolet vuorokaudesta tietokoneen näyttöä, puhelimen näyttöä tai kirjaa tapittaen, niistä on aika paljonkin haittaa.

Koska olin vältellyt näöntutkimukseen menoa, pääsin tänään kokeisiin ihan koko (isolla) rahalla. Erilaisten lukuharjoitusten, kokeilulasien ja dinosaurusten tuijottelun jälkeen optometristi puudutti silmäni silmätipoilla, jotka sumensivat muutamaksi tunniksi lähinäköni lähes kokonaan.

Näin kyllä melko hyvin kauas ja pystyin kulkemaan Helsingin keskustassa omin neuvoin, jopa pyöräilemään kotiin (en tosin ole varma, oliko se aivan turvallista). Pöydällä olevan kahvikupin erotin, koska se oli niin iso mutta minkäänlaista tekstiä oli toivotonta yrittää lukea.

Ensimmäiseksi turhauduin, kun jouduin istumaan paikoillani ja odottamaan lisätutkimuksiin pääsyä ilman mitään tekemistä. En voinut lukea työsähköposteja, en uutisia enkä somettaa. En voinut lukea reppukirjaa enkä kirjoittaa muistikirjaan. En voinut selailla edes odotushuoneen lehtiä.

Toiseksi tunsin, että kaikki yhteydet maailmaan ovat katkenneet. En saanut työkaveriani kiinni soittamalla eikä minulla yhtäkkiä ollut mitään keinoa saada häneen yhteyttä. Yritin monta kertaa whatsappata – turhaan. Kun pääsin kotiin, kirjoittelin sähköpostiluonnokset kirjasinkoossa 36, koska niin isoa tekstiä pystyin jotenkuten lukemaan. Puhelimellakin luettavan tekstin saa suurennettua mutta näppäimistöä en yksinkertaisesti pystynyt käyttämään.

Kolmanneksi tuli avuttomuus. Etsiskelin tutkimusten jälkeen keskustasta sopivaa lounaspaikkaa. Erityisruokavaliota noudattavana (ja toki muutenkin) olisin mielelläni halunnut tietää lounasvaihtoehdot ja tietysti hintatason jo ennen pöytään ohjausta ja tilauksen tekoa. Vaan enpä nähnyt lukea ruokalistaa. Jouduin pyytämään tarjoilijoilta apua listan lukemisessa ja vieläpä tekemään ostopäätöksen siinä valvovan ja odottavan silmän (unintended) alla. Ensimmäisestä ravintolasta jouduin lähtemään nolostellen pois, toisessa minun oli vain luotettava, että ruoka laskutetaan oikein. En myöskään kunnolla nähnyt, miltä syömäni varsin herkullinen ruoka näytti.

Villisilmä-Riikka

Lounaan jälkeen minun piti vielä selvitä sumusilmäisenä yksin kotiin sillä fillarilla, lounasajan ruuhkissa. Kotona pystyin kyllä siivoamaan ja tiskaamaan, mutta työnteosta ei tullut lähinäkökyvyttä mitään. Muutamaa tuntia myöhemmin näin jo riittäväksi pystyäkseni käyttämään tietokonetta, vaikka optometristi varoittelikin, että näkö saattaa olla rajoittunut vielä huomennakin.

En pysty kuvittelemaan, millaiselta tuntuu olla sokea tai edes heikkonäköinen. Millaisia haasteita se asettaa, millaiset apuvälineet tai järjestelyt ovat tarpeen – ja erityisesti, millaista on heittäytyä toisten ihmisten avun varaan tai pakosta joutua luottamaan. Muutama tunti rajoittuneen näkökyvyn kanssa pärjäämistä antoi kuitenkin pienen ajatuksensiemenen siitä, miten esteellinen kaupunkitila on ja miten huoletonta on, kun siellä liikkumista ja selviämistä ei tarvitse ikinä miettiä.

Ja vaikka silmälääkärilasku kirpaisi pahasti ja silmätutkimukset ovat inhottavia – eikä niissä oikeastaan edes löytynyt mitään uutta enkä siis saanut silmävaivoihini mitään uutta taikalääkettäkään – olen taas ihan hurjan onnellinen, että vaikeannimisistä häiriöistä huolimatta näen ihan hirveän hyvin.

Maailman ihanin

Pääsin eilen töissä osallistumaan Miina Savolaisen voimauttavaa valokuvaa käsittelevään nelituntiseen työpajaan. Paja oli työpaikallamme toteutetun GESA- eli gender equality self-assessment -prosessin toiminnallinen osa.

Voimauttava valokuva -metodin kehittäjä Miina Savolainen tunnetaan varmasti parhaiten lastenkodissa asuvien tyttöjen kanssa toteutetusta Maailman ihanin tyttö-kirjastaan (2008). Tapasin Miinan ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten, kun hän kävi puhumassa kirjastaan kirjakaupassa, jossa työskentelin. Vaikutuin jo tuolloin Miinan valoisuudesta ja tavasta nähdä ihminen.

Eilen vaikutuin lisää ja sain monia oivalluksia työhön ja muihinkin projekteihin liittyen. Ehkä kirjoitan niistä toiste, mutta halusin ensin kirjoittaa auki ajatukset, joita työpajassa tehty valokuvaharjoitus herätti.

Työpajan viimeisen tunnin katselimme toistemme omakuvia ja puhuimme niiden merkityksistä ja taustoista. Pajaan oli pitänyt valita tärkeältä tuntuva, tasavertaisesti ja omilla ehdoilla kohdatuksi tulemisesta kertova kuva.  

En ehtinyt selailla vanhoja valokuvia vaan valitsin viime kesänä napatun kuvan, joka kuitenkin sopi tehtävänantoon. Osalle työkavereistani kuva oli tuttu, koska se on profiilikuvanani eri sosiaalisen median palveluissa (kertoo jotain kuvan merkityksellisyydestä). Kuvan tarinaa kukaan ei kuitenkaan tuntenut. 

Kuva: K. Lujan

Kuva on otettu hikisen kuumana kesäyönä Töölössä, yhden runoillan jälkeen. Kuvassa nauran silmät kiinni ja pää taakse heitettynä, niin, että naurun voi melkein kuulla (kuten ystäväni kommentoi). Pitelen sormissani tupakkaa (jota moni kuvan katsojista ei kai ole edes huomannut), johon on jäänyt huulipunajäljet. Sen takia kuva itse asiassa otettiin: en yleensä polta (poltin ensimmäisen savukkeeni vuosi sitten kesällä, vain muutama päivä ennen 30-vuotissyntymäpäiviäni), mutta ystäväni halusi ottaa kuvan minusta kädessäni huulipunatahrainen savuke.

Sama ystävä kuvasi – samalla filtterillä – myös muut seuralaisemme: kaksi kriitikkoa, joista toinen on kirjoittamisen lisäksi aina kamerankin takana. Minäkin olen yleensä se, joka valitsee reunapaikan ja tarkkailee, kuuntelee, havainnoi ja kirjoittaa eikä niinkään nauti esillä olemisesta. Kuva on siis kolmiosaisen sarjan yksi osa, vaikka olenkin siinä yksin. Kun valitsin kuvaa työpajaa varten, en hetkeäkään ajatellut, että voisin valita ryhmäkuvan. Kuuluminen tiettyyn joukkoon kuitenkin lisää kuvan merkitystä minulle. Samoin se, että kuva on jonkun toisen ottama.

Kuvassa olen nyörittänyt otsatukkani kiinni ja näytän vähän erilaiselta kuin yleensä. Ennen runoiltaan lähtöä tuskailin pitkään liikaa poikamaisuuttani. Pukeudun aika huolettomasti ja nautin elämästä lyhyttukkaisena tyttönä, mutta joskus saan tällaisia poikamaisuuskriisejä (vaikka niille ei kuulemma tai oikeastikaan ole perusteita). Aikani tuskailtuani kaivoin kaapista vähän tavallista liehuvammat vaatteet ja kirkkaamman huulipunan ja laitoin tukankin eri tavalla.

Kuvassa nauran leveästi ja aidosti, mutta muutama tunti kuvan ottamisen jälkeen seisoin Sturenkadun ja Kolmannen linjan risteyksessä ja itkin vuolaasti ja pidättelemättä. Ystäväni piti minua käsistä ja otti kaiken sen vastaan.

Olisi ollut hienoa saada kuvasarja myös näistä kolmesta: keimailevan ilon lisäksi tuskastumisesta ja vuolaasta itkusta. Jättimäisistä tunteista, joita tuona iltana irrottivat vain nuo harvat ihmiset – muiden kanssa tuntui niin hankalalta olla, että baarissakaan en melkein pystynyt katsomaan ketään muita tai puhumaan kenenkään muiden kanssa. Nuo monenlaiset isot tunteet ja niiden äkkinäiset vaihtelut ovat minulle tuttuja, mutta päällepäin niistä näkyy yleensä vain tuo pirskahteleva nauru – usein aidon ilon mutta myös vaikkapa hermostuksen ja huolestuksen merkkinä.

Tuo itkuja käsistä pitäen vastaanottanut ystäväni on myös kuvannut minut (ja kauniin valon) kahteen kertaan menneen puolen vuoden aikana. Kummassakin kuvassa katson pois kamerasta, pää vähän painuksissa, hartiat kyyryssä. Vähän niin kuin näkymätön tyttö. Täysin erilaisena kuin valitsemassani kuvassa. 

Kuva: A. Salusjärvi

Ja sattumankauppaa tai mitä lie, kun nuo Töölön kuumassa yössä kanssani hehkuneet ystävät järjestivät minulle yllätyssyntymäpäivät viikkoa etuajassa, sain heiltä lahjaksi tuon Miina Savolaisen kirjan maailman ihanimmasta tytöstä.

Poetry Will Serve

Kävin Kiasmassa. Vaikka oikeastaan sairauslomapäivien jälkeen olisi ollut paljon töitä tehtävänä. Vaikka oikeastaan teki mieli mennä kotiin nukkumaan flunssanrippeitä pois. Vaikka oikeastaan en koskaan käy Kiasmassa. 

Ystäväni julkaisi viime viikolla Instagramissa kuvan Juhlaviikkojen konsertissa ja kirjoitti kuvatekstiin: ”Note to self: do something every Monday. Not selfhel BS, just common sense.” Minusta se oli paras elämänohje aikoihin.

Tämän viikon maanantaina olin sairaana ja koska pääsin sairauspäivien jälkeen vasta tänään takaisin töihin, tänään oli tavallaan viikon toinen maanantai. Siksi tein jotain ja menin Kiasmaan (ihan vähän myös siksi, että Kiasma suljetaan viikonlopun jälkeen puoleksi vuodeksi ja siksi, että teen usein asioita viime tipassa).

Vaikka en olekaan Kiasman vakikävijä, en jaksanut keskittyä muihin kerroksiin kovin tarkasti vaan suuntasin suoraan Alfredo Jaarin Kun runous ei riitä – Tonight No Poetry Will Serve -näyttelyyn. Olin kuullut näyttelystä joitain melko ihastuneita ja joitain vähemmän haltioituneita arvioita. Halusin silti nähdä sen. 

Minusta teokset olivat vaikuttavia. Eivät ehkä maailmoja mullistavia, mutta sellaisia, että niiden esittämiä ihmisiä ja asettamia ajatuksia kannattaisi aika ajoin ajatella. Vaikka mediakriittinen ote ja normien kyseenalaistaminen on periaatteessa osa jokapäiväistä työtäni (ja kiinnostaa muutenkin), sain monia oivalluksia.

Otin muutamia kuviakin, vaikka olen alkanut pohtia, kannattaako kaikkea kuvata. Vai pitäisikö sittenkin vain katsoa ja tallettaa muistiin? Tosin ei sekään minulta usein onnistu – jos en kuvaa, vähintään kirjoitan.

Koskettavimpia teoksia olivat kaksipuoliset valokuvataulut, joissa toisella puolella oli meri ja toisella puolella, vain peilin kautta katsottavissa, kaltereiden takana itkeviä venepakolaisia. Ja se sumuinen valokuva sodan lapsesta, jolla Jaar halusi kertoa, että kuva toisesta, toisen tarina, jää aina epätarkaksi. Siitä en ottanut kuvaa. 

Muuten, kun ensimmäisen kerran näin (hieman vinosti rajatun) kuvan Jaarin näyttelyjulisteista, luulin, että näyttelyn nimi on: ”Kun rukous ei riitä, poetry will serve”. Minusta se olisi ollut aika hyvä näyttelynimi. Ehkä teen joskus itse sellaisen. 

P.s. Koko ajan tekisi mieli kirjoittaa kaikkea. Mutta koko ajan on myös kiire tehdä kaikkea muuta ja halu kirjoittaa vain kamalan hyvin, tarkasti ja harkitusti.