Mistä kaikki tää vähättely, Nyt-liite?

Nyt-liitteessä julkaistiin juttu suomiräp-lyriikoiden naisvihamielisyydestä. Valitettavasti se ei ollut kovin hyvä juttu.

Artikkelissa parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow’ta oli pyydetty arvioimaan hyvin tarkoituksellisesti valittuja, biiseistä ja laajemmasta kontekstistaan irrotettuja lyhyitä räppilaineja parisuhdenäkökulmasta. Jutulla oli ilmeisesti tarkoitus puffata viime viikonlopun kahta isoa tapahtumaa, Hustle HKI -festivaalia ja Seinäjoen Hip Hop Festivalia, mutta toteutus ontui. Jäi sellainen maku suuhun, että jutussa yritettiin panna halvasti halvalla niin suomiräppäreitä, parisuhdekouluttaja Stolbow’ta kuin itse asiaakin eli naisvihan/väkivaltaisuuden/epätasa-arvon/etc. lietsomista (räpmusiikissa).

Minä olen ollut räppityttö viimeiset lähes viisitoista vuotta. Kuuntelen myös mm. ranskalaista, puolalaista, brittiläistä ja jenkkiräppiä, mutta suomiräp on aina ollut minun omin genreni. En varmasti ole lähelläkään sen parhaita asiantuntijoita, mutta oletettavasti tiedän lajista aika paljon enemmän kuin keskiverto Hesarin lukija.  

Olen kuunnellut Fintelligensini ja Seremoniamestarini ja osannut jo välttää Cheekini. Olen kuullut katurunoilijoita ja hämyisiä räkäläkeikkoja, freestylereitä ja ilahduttavasti myös muutamia timanttisia naisräppäreitä. Olen seikkaillut räppiluolissa pariisilaislähiöissä ja viimein nähnyt suomiräppäreitä Suomen suurimpien festareiden päälavoilla. Tiedän, keitä artisteja kannattaa kuunnella tosissaan ja keitä kieli poskessa. Tiedän hyvin, että suomiräp ei ole vain yksi genre ja että sen historia on pidempi kuin minun historiani sen kanssa, vaikka Nytin jutussa vähätellen viitataankin lajin historiattomuuteen. Toki olen yrittänyt joskus itsekin riimitellä, mutta toistaiseksi olen ollut enemmän kotonani mikin tällä puolella.

On kiistämätön totuus, että räp-lyriikoista löytyy aika vähällä hakemisella huorittelua ja monenlaista mätää. Suomiräp ei tee tässä poikkeusta. Naisia esineellistetään, haukutaan ja alistetaan. Autoista ja rahasta räppääjiä löytyy aina kuten myös niitä, jotka ovat kasvaneet autojen ja rahan keskellä mutta räppäävät keksitystä gettolapsuudestaan, koska luulevat sen olevan uskottavampaa.

Räppiä on kuitenkin sekä hyvää että huonoa, ihan niin kuin kaikkea musiikkia. On vakavasti tehtyä, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa räppiä, huumoriräppiä ja sellaista, jossa kaikki on lyöty niin läskiksi että mun mutsikin tajuaisi sen. Lahjakkaimmat tekijät hallitsevat kaikki nämä tyylit. Horotteluräppikin voi olla nautittavaa, jos lainit ovat hyviä, oivaltavia ja oikeasti hauskoja – ja ehkä vähän pilailevat samanlaista kamaa tosissaan tekevien kustannuksella.  

Räp on vahvasti maskuliininen genre, eikä naisena ole helppoa lyödä läpi oli sitten miten hauska tai taitava tahansa. Toki nainenkin voi räpätä mieshuorista ja seksistä, mutta kritiikki on varmasti kovaa (sitä se toki on, räppäsi nainen mistä tahansa). Pointtikaan ei ole se, että naispuolinen räppääjä a) pyrkisi alistamaan miehiä tai b) matkisi ketään toista vaan se, että musiikintekijää ei arvosteltaisi sukupuolensa vaan musiikkinsa perusteella.

Sukupuoliroolien keikauttaminen täysin päälaelleen ei ole ehkä hedelmällisin keino räppigenrenkään muuttamiseen, mutta joskus se toimii. Yksi hauskimmista musiikkielämyksistä, jonka olen kokenut, oli pornoräppiduo MC Venakon & Kielipelin ja Juha Pekka Tapani Heikkinen JNE:n yhteiskeikka Kansallisen Lavaklubilla viime joulukuussa. Ensin tytöt riimittelivät vailla mitään estoja korvat punaisiksi ja sitten kun pojat päästettiin lavalle, jutut vaihtuivat siihen ”Tähän väliin maistuis yks suudelma” -tyyliin. Äärimmäisen raikasta.

Sukupuolirooleista, naisvihasta, alistamisesta ja väkivallasta niin räp-lyriikoissa kuin yhteiskunnassakin pitää puhua. Jos niitä ja niiden takana vaikuttavia asenteita halutaan tuoda kunnolla esiin ja synnyttää jotain muutosta, Nytin tapa ei minusta ole lähelläkään hedelmällistä. Jokainen saa toki arvioida ja arvostella mitä haluaa, mutta jos laitetaan täysin genreä tuntematon ihminen arvioimaan yhteydestään irrotettuja tekstejä, tehdään pelkkää hallaa kaikille.

Räikein esimerkki juttuun tarkoitushakuisesti valituista riiminpätkistä oli Palefacen Syntyny rellestää -biisistä irrotettu katkelma: ”Pian hortoilen käytävää, edes Syväri, Äyräpää / Huikkaa vaan suoraan, tuikkaamaan huoraa hotellin käymälään.” Jokainen, joka on joskus kuunnellut yhtään Karrin laulua tai sanaa, tietää, että hän ei biiseillään tai muutenkaan varmasti ihannoi naisten alistamista, hyväksikäyttöä tai huorittelua. Kyseinen biisi ei edes kerro vonkaamisesta, niin kuin jutussa annetaan ymmärtää vaan pikemminkin alkoholin väärinkäytöstä ja siitä johtuvasta perseilystä.

Moni muukin juttuun lainatuista biiseistä pyrkii lähinnä tekemään pilkkaa siitä samasta kulttuurista, jonka esimerkeiksi ne jutussa nostetaan. Jos tuntisi biisit, niiden tekijät, taustat ja kontekstit, johtopäätös niiden tarkoitusperistä olisi varmasti melko erilainen kuin Stolbow’lla nyt. Tosissaankin ongelmallisia, alistavia ja vihamielisiä tekstejä on ja niitä on syytäkin nostaa keskusteluun. Sen voi kuitenkin tehdä asiallisesti, pätevästi ja likaamatta koko genreä tai nolaamalla oman alansa asiantuntijoita.

Jutussa vahvistetaan muuten jälleen kerran sitäkin, usein harhaista oletusta, että teksti – tai mikä tahansa taideteos – on yhtä kuin sen kirjoittaja tai tekijä. Uskon siihen, että kaikki taide saa vaikutteita itse eletystä tai lähellä koetusta. Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide on aina tarina ja että todellisuus ja tarina eivät koskaan ole täsmälleen sama. Joskus yhteyksiä on enemmän, joskus vähemmän mutta tarinaa ei koskaan pitäisi lukea totena.

Toisaalta, juuri taiteessa pitäisi voida sanoa mitä tahansa. Nytin jutussa lainataan Edu Kehäkettusta ja kirjoitetaan: ”Räpissä on tärkeää sanoa asioita, joita muualla ei uskalleta. [– –] Muussakin musiikissa voisi rohkeammin rikkoa kaavoja.” Tai missä tahansa taiteessa – eikö se juuri ole yksi taiteen päätehtävistä?

Heinäkuinen avautuminen ihmiskaupasta ja kerjäämisestä

Kesä on aina ollut minulle kaikkein huonointa kirjoitusaikaa, oli kyse sitten runoilusta tai asiateksteistä. Tänä kesänä sanottavaa on tuntunut olevan paljonkin, mutta aikaa sitäkin vähemmän. Olen parhaat kesäviikot pätkätyöttömänä, mutta tekemisestä ei varsinaisesti ole puutetta. Tiivistetysti olen tehnyt ihmiskauppaa päivisin ja vihapuhetta iltaisin. Molemmista aiheista riittäisi kirjoitettavaa, mutta alkajaisiksi muutama sana ihmiskaupasta ja kerjäämisestä.

Kirjoitan gradua ihmiskaupan uhrien tunnistamisesta Suomessa; haastatteluaineiston olen kerännyt järjestöalan asiantuntijoilta. Suoritin opintoihini kuuluvan työharjoittelun sisäasianministeriön maahanmuutto-osastolla vuodenvaihteessa 2010–2011 ja päätehtävänäni oli avustaa silloin toiminutta ihmiskaupan vastaisen toiminnan ohjausryhmää. Graduprojektini on ollut varsin pitkä, mutta vaikka työstä ei ole vielä valmista tullutkaan, olen seuraillut ihmiskauppa-aihetta varsin tiiviisti.

Tietoisuus ja keskustelu ihmiskaupasta yleensä ja erityisesti Suomessa on saanut pontta erityisesti Suomen EU-puheenjohtajuuskausista (1999 ja 2006). Ihmiskaupasta ei ole erillistä lakia, mutta sitä koskevia kohtia lisättiin vuonna 2004 mm. ulkomaalais- ja rikoslakiin. Vuonna 2005 julkaistiin Suomen ensimmäinen ihmiskaupan vastainen toimintasuunnitelma, joka oli tavallaan ihan hyvä yritys mutta josta nyt näkee, kuinka vähän aiheesta tuolloin tiedettiin. Nykymuotoinen ihmiskauppa on kansainvälisestikin määritelty ensi kertaa vasta nk. Palermon protokollassa 2000, eikä tuokaan määritelmä enää pidä täysin paikkaansa.

Ihmiskauppa ei ole mitenkään helposti ymmärrettävä ilmiö, vaikka se sellaiseksi poliittisissa puheissa ja uutisteksteissä usein pelkistetään. Suomessa ihmiskauppaa on oletettavasti melko vähän, mutta sitä kuitenkin on. Ihmiskauppa voi olla seksuaalisperäistä tai työperäistä hyväksikäyttöä tai se voi olla suoranaista kudosten ja elinten myyntiä. Joidenkin tahojen mukaan myös esimerkiksi lapsisotilaiden käyttö tai lasten myynti adoptiotarkoituksessa on ihmiskauppaa, toisten ei (esim. Suomen laissa lasten myyntiä ei ole määritelty rikokseksi joten se ei ole ihmiskauppaa lain tarkoittamalla tavalla vaikka arkijärki toista sanoisikin). Ihmiskauppaa lähellä olevia rikoksia ovat paritus, kiskonnantapainen työsyrjintä ja laittoman maahantulon järjestäminen, mutta sillä on yhteyksiä myös paljon laajempiin ilmiöihin.

Ihmiskauppa on usein liitoksissa globaaliin siirtolaisuuteen, mutta ihmiskaupan uhriksi voi joutua myös kotimassaan. Yksi Suomen ensimmäisistä ihmiskauppatuomioista annettiin suomalaiselle porukalle, joka hyväksikäytti suomalaista naista. Ihmiskauppa voi olla järjestäytynyttä rikollisuutta, mutta ei välttämättä ole. Ihmiskaupan uhreina voi olla sekä naisia, miehiä että lapsia.

Kun puhutaan ihmiskaupan uhrista, mieleen nousee usein kuva patteriin kahlitusta oliosta, joka ei oikeastaan edes ole ihan ihminen enää – vain joku, jota myydään ja ostetaan ja josta on jo aikaa sitten piesty kaikki ihmisyys ja luonne, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Patteriin kahlittuja uhrejakin on, mutta puhe uhreista peittää helposti alleen sen, että kyse on ihmisistä, joilla on omakin tahto, omat tarpeet, toiveet ja syyt toiminnalleen. Suomen kielen ”ihmiskauppa” on jo sanana ongelmallinen ja antaa kyseisen rikoksen luonteesta helposti harhaanjohtavan kuvan.

Ihmiskaupan taustalla vaikuttavat monet rakenteelliset syyt kuten köyhyys, yhteiskuntien eriarvoisuus ja paperittomuus sekä toisaalta halvan työvoiman ja seksityön kysyntä. Myös uhrien tunnistamista ja auttamista vaikeuttavat rakenteet sekä epätietoisuus ilmiön todellisesta luonteesta ja vahvat ennakkoasenteet. Kun vääriä uskomuksia toistellaan raportista, lehtijutusta ja poliittisesta puheesta toiseen, ne jäävät elämään ja toimivat tarkoitustaan vastaan: vaikeuttavat ilmiön ja uhrien tunnistamista entisestään.

Ihmiskaupan torjunnalla ja avuttomien uhrien auttamisella on helppo perustella milloin mitäkin, useimmiten jonkin kieltämistä ja kriminalisointia. Seksin osto pitäisi kieltää, koska ihmiskaupan uhrit. Kerjääminen pitäisi kieltää, koska ihmiskaupan uhrit. Ihmiskauppa on voimakas sana aivan kuten kriminalisointikin. Niistä saa raflaavia heittoja poliittisiin debatteihin, nehän luovat vahvan illuusion siitä, että asioihin puututaan ja jotain tehdään.

Ihmiskauppa on kuitenkin jo kielletty Suomen laissa. Laki ei ole täydellinen ja sen kirjainta tulkitaan Suomessa hyvin tiukasti, mutta en usko, että uudet kiellot parantaisivat ihmiskaupan uhrien asemaa tippaakaan. Laista pitäisi poistaa päällekkäisyydet muiden lakien kanssa, jotta sen tulkinta olisi selkeämpää. Syyttäjien pitäisi tehdä rohkeampia päätöksiä. Laissa pitäisi taata uhrien auttaminen, joka nykyään tuntuu kiinnostavan tasan niin kauan, kuin mahdollinen rikollinen saadaan kiinni ja syytteeseen.

Ihmiskaupan uhrien auttamiseksi ilmiön taustalla oleviin syihin pitäisi puuttua. Ihmiskaupasta pitäisi myös puhua rehellisesti ja niin kuin se todellisuudessa on. Ihmiskauppa on hankala asia, eikä siitä varmasti tiedetä vielä kaikkea. Se muuttuu koko ajan ja koska kyseessä on rikos, se on jo lähtökohtaisesti salaista ja peiteltyä toimintaa. Vanhojen kliseiden toisteleminen ja väärän tiedon levittäminen ei ainakaan auta.

Viitaten viime päivien keskusteluun ihmiskaupan ja kerjäämisen suhteesta, korjataan ihan ensiksi muutama yksinkertainen, mutta sitkeästi elävä väärä luulo:

1)      Ihmiskaupparikos ei edellytä valtioiden rajojen ylittämistä. Ihmiskaupan uhrit ovat voineet tulle kohdemaahan laillisesti ja uhriutua vasta paikalla tai he voivat myös olla kyseisen maan kansalaisia. Myös suomalaiset voivat joutua ihmiskaupan uhreiksi.

2)      Ihmiskaupalla ei läheskään aina ole yhteyttä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Hyvin usein hyväksikäyttäjä on perheenjäsen, muu sukulainen tai esimerkiksi puoliso, joka myös mutkistaa uhrin ja hyväksikäyttäjän välistä suhdetta sekä uhrin auttamista. Toisaalta ihmiskaupan taustalla voi myös olla rikollisjärjestö.

3)      Kerjääminen ei välttämättä ole ihmiskauppaa, mutta pakotettu kerjääminen voi sitä olla. Kaikki seksityökään ei ole ihmiskauppaa, mutta seksityössä uhriutuminen on mahdollista ja seksikaupan uhrien kohtalot voivat olla hyvin raakoja. Kriminalisointi ei auta uhreja, koska seksuaalisperäinen tai muukaan ihmiskauppa ei kieltämällä lopu, vaan painuu entistä paremmin piiloon, jolloin uhrien auttaminen vaikeutuu entisestään.

4)      Se, että ketään ei ole Suomessa rangaistu kerjäämiseen liittyvästä ihmiskaupasta ei tarkoita, etteikö sellaista voisi Suomessa (tai jossain muualla) tapahtua. Suomessa on annettu hyvin vähän tuomioita ihmiskaupasta, vaikka uhreja on hyvin todennäköisesti paljon enemmänkin.

Paljon muutakin olisi, mutta ehkä on hyvä käyttää osa energiasta siihen gradunkirjoitukseen… Paitsi vielä yksi surullinen esimerkki siitä, mitä kriminalisoinnilla voidaan saada aikaan.

Torstaina murhattu seksityöntekijä ja seksityöaktivisti Petite Jasmine ei (kaiketi, en tunne hänen kaikkia vaiheitaan) ollut ihmiskaupan uhri, mutta varmasti yksi seksityön kriminalisoinnin uhreista. Ja yksikin on liikaa. 

Feministinen aloite järjesti 15.7.2013 kynttilämielenilmauksen Petite Jasminen muistolle Ruotsin suurlähetystöllä. Kuva: Riikka Kaukinen

Vihapuheen määrittelyä

No Hate Speech Movementin bloggaajien tämän viikon ennakkotehtävissä käsitellään vihapuhetta ja sen määrittelyä. Tehtävänantona oli kirjoittaa lyhyt bloggaus vihapuheesta yleensä tai jostain erityisestä vihapuheongelmasta, kohderyhmänä omanmaalaiset 14–18-vuotiaat. Kirjoituksen kanssa tuli vähän hoppu, mutta laitan sen nyt kuitenkin tänne muistiin.

Suomessa kampanjaa koordinoivat Plan Suomi ja Ihmisoikeusliitto ja kampanja avataan meillä virallisesti huomenna; Euroopan avaushan oli jo viime perjantaina. En pääse itse huomisiin avajaisiin, mutta käväisin tänään Planin toimistolla ja pääsin näkemään kampanjavideon ennakkoon. On kivaa päästä tekemään yhteistyötä myös suomalaisten vastuujärjestöjen ja kampanja-aktivistien kanssa. 

***

Hate speech attacks a particular person or group on the basis of race, ethnicity, nationality, colour, sex, gender, sexual orientation, disability, religion, opinions or the like. Finnish legislation condemns for example defamation, illegal threat and incitement to ethnic or racial hatred but not all hate speech.

The first thing that crosses my mind thinking of Finland and hate speech are the so called immigration critics. Criticising Finland’s immigration policy as well as the immigrants coming to Finland (and often also Finland’s ethnic minorities, sexual minorities etc.) is one of the main issues on the agenda of our fourth biggest political party Perussuomalaiset (True Finns).

Since they started courting voters during the local elections (2008) and European Parliament election (2009) by criticising Finland’s rumouredly loose immigration policy other politicians also started to harden their opinions and comments on immigration.

In reality many of the statements of these critics are purely racist. They often appeal to their freedom of speech but can’t handle any kind of critique themselves. They also plead to their unawareness or use the Just kidding! -card easily.

Some of the members or politicians of True Finns have been convicted of hate speech crimes. Many have connections to aggressive nationalist and fascist movements.

The distance from violent words to violent deeds often isn’t too long. We need to fight hate speech in order to fight hatred.

Vielä rakkaudesta, ihmisoikeuksista ja vihapuheesta

Osallistun Euroopan neuvoston nuoriso-osaston vihapuheen vastaiseen kampanjaan, No Hate Speech Movementiin. Kampanja avataan virallisesti tämän viikon perjantaina, mutta kampanjan bloggaajien koulutus on jo alkanut. Tämän viikon tehtävänä oli kirjoittaa ihmisoikeuksista ja mikäpä sen parempi aihe kuin oikeus avioliittoon. Edellisessä postauksessa kirjoitin samasta aiheesta suomeksi.

Koska kampanja on Euroopan laajuinen, kirjoitan siihen liittyen myös englanniksi. Kielitaitoni saattaa olla hieman ruosteessa, mutta ehkä tärkeämpää on se mitä sanoo kuin se, miten hyvin osaa valita oikeat prepositiot.

I’m participating in the No Hate Speech Movement by Council of Europe’s Youth Department. The campaign will be launched this Friday but our training has already begun. This weeks assignment was to write about human rights. The right to marriage seemed a good theme for the post.

Love is a human right

I dare to say that the human right situation is relatively good in Finland. We are well off compared to many other countries. Still, it doesn’t mean that there are no breaches or violations of human rights. It doesn’t mean that our country is ready.

Today is a flag day in Finland. We are celebrating equality and flagging to the credit of Minna Canth, Finnish writer, feminist - and the only Finnish woman having a flag day dedicated to her.

Today we also witnessed a concrete and beautiful act of equality: the citizens’ initiative for gender-neutral marriage was opened for signatures and in 14,5 hours it was signed by the required 50 000 citizens. Collecting of the signatories will continue the next six months and in September the initiative will be handed over to the parliament.

At the end of February parliament’s Legal Affairs Committee decided by a narrow vote not to table the initiative for discussion and balloting. The accumulation of the required support means that lawmakers must now consider the bill.

In Finland homosexuality was illegal up until 1971. From March 1^st 2002 same-sex couples have had the right to legally register their relationship. The civil union gives the couples same obligations as marriage but not the same rights. The same-sex couples can inherit each other but they don’t have the right to take the same surname or to adopt outside the family, for example. Finland remains the only Nordic country that does not recognize same-sex unions.

The 16^th article of the Universal Declaration of Human Rights states that “Men and women of full age, without any limitation due to race, nationality or religion, have the right to marry and found a family. They are entitled to equal rights as to marriage, during marriage and at its dissolution.” Although it speaks about “men and women” it also says “without any limitations”. In my world sexual orientation mustn’t be a limitation on the right to marriage and found a family - on the right to love.

The European Convention for the Protection of Human Rights and Fundamental Freedoms goes a bit further. Its 12^th article states that “Men and women of marriageable age have the right to marry and to found a family, according to the national laws governing the exercise of this right.” Our national law doesn’t give the same opportunities to everybody in this particular (not only) case - yet. But laws are only social constructions made by human beings and can be changed.

Some of my brethren are homosexuals. There are homosexuals among my family members, friends, acquaintances and neighbours. Also at my office, in my football team, in my political party and in my university. And I think it’s totally wrong and gives me unfathomable sorrow that they are discriminated just because of falling in love with a person, not gender.

It’s inconceivable that so many people have to fight for their right to love on a daily basis. To ponder on what to tell other people about their families. To dread even, narrow-mindedness and hatred welling of some irrational fear. To register instead of marrying.

In this assignment I was asked to reflect on and write what human rights mean to me. Whether they are important for me or not. I guess no one would say that human rights are not important. Still we seem to have different opinions on what human rights are, what they mean and who they concern.

I think they concern every single human being. After all, they’re called human rights. Not heterosexuals’ rights or Europeans’ rights or some people’s rights but human rights. They are everybody’s business. We are all entitled and obliged to fight for equality and equal rights. The more we are the louder the voice.

’Cause if you fight love you’re always a loser

Olin viime huhtikuussa Setan ja Suomen Amnestyn järjestämässä mielenosoituksessa, jossa vastustettiin Pietarin ”homoseksuaalisen propagandan” vastaista lakia. Mielenosoitus järjestettiin Finlandia-talon edustalla; talolla juhlittiin Helsingin 200-vuotista pääkaupunkiutta ja kutsuvieraana oli myös Pietarin kuvernööri Georgi Poltavtshenko, joka oli kuukautta aiemmin allekirjoittanut tuon lain.

Seisoin mielenosoittajien joukossa, kannattelin ison banderollin toista päätä ja huusin muiden mukana: Love is a Human Right! Olin sataprosenttisesti tuon huudon takana, mutta mietin silti, onko minulla oikeutta olla täällä. Enhän minä ole homoseksuaali – onko silloin tekopyhää manifestoida homojen puolesta. 

Kuva: Riikka Kaukinen

Mielenosoitus sattui olemaan siskontyttöni yksivuotissyntymäpäivänä. Olen luvannut, että opetan ja näytän tytölle maailmasta sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä mutta eivät ehkä tuttuja hänen vanhemmilleen. Lupasin, että kunhan hän kasvaa vielä vähän, menemme mielenosoituksiin yhdessä. Menemme yhdessä maailmaan ja rakennamme siitä paremman. Tuossa homopropagandalain vastaisessa mielenosoituksessakin ajattelin, että haluan, että siskontyttöni saa kasvaa parempaan ja avarakatseisempaan maailmaan ja jo se on hyvä syy olla täällä.

Oulun Prideilla heinäkuussa toverini Dan Koivulaakso sai sitten kaasusta ollessaan järjestämässä keskustelutilaisuutta hltb-pakolaisten tilanteesta. Viimeistään silloin ajattelin, että kyllä! Tämä asia kuuluu meille kaikille, sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Meillä jokaisella on lupa ja velvollisuus taistella tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien puolesta.

Oikeus rakkauteen ja oikeus avioliittoon ovat ihmisoikeuksia ja ne kuuluvat kaikille. Mitä useampi sen sanoo ääneen, sitä kovempi ääni on. Kuten Antero Eerola viime kevään demon aikaan kirjoitti: ”Siksi millään ’propagandalla’ ei voi vaikuttaa ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen. Sillä voidaan enintään muuttaa muiden ihmisten asenteita entistä sallivammiksi, ymmärtävämmiksi ja hyväksyvämmiksi suhteessa erilaisuuteen.”

Minun lähipiirissäni on homoseksuaaleja. Minun perheenjäsenissäni, ystävissäni, tutuissani ja naapureissani on heitä. Minun työpaikoillani, jalkapallojoukkueessani, puolueosastossani ja yliopistollani myös. Niin on meidän kaikkien. Ja minusta on aivan totaalisen väärin ja pohjattoman surullista, että heitä syrjitään sen takia, että he eivät rakastuneet sukupuoleen vaan ihmiseen.

On käsittämätöntä, että iso osa ihmisistä joutuu päivittäin taistelemaan oikeudestaan rakastaa. Miettimään, mitä omasta perheestä voi kertoa työkavereille tai hyvänpäiväntutuille. Pelkäämäänkin, ahdasmielisyyttä ja jostain irrationaalisesta pelosta syntyvää vihaa. Rekisteröitymään avioitumisen sijaan. 

Minä en tiedä, millaista sellainen elämä on. Mutta minä voin taistella sen puolesta, ettei kenenkään muunkaan enää tarvitsisi miettiä. Ja niin voit sinäkin, ensi alkuun vaikka allekirjoittamalla kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Tasa-arvon päivän sankarin Minna Canthin sanoin: "Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – Niitähän minun pitikin ampua!"