Heinäkuinen avautuminen ihmiskaupasta ja kerjäämisestä

Kesä on aina ollut minulle kaikkein huonointa kirjoitusaikaa, oli kyse sitten runoilusta tai asiateksteistä. Tänä kesänä sanottavaa on tuntunut olevan paljonkin, mutta aikaa sitäkin vähemmän. Olen parhaat kesäviikot pätkätyöttömänä, mutta tekemisestä ei varsinaisesti ole puutetta. Tiivistetysti olen tehnyt ihmiskauppaa päivisin ja vihapuhetta iltaisin. Molemmista aiheista riittäisi kirjoitettavaa, mutta alkajaisiksi muutama sana ihmiskaupasta ja kerjäämisestä.

Kirjoitan gradua ihmiskaupan uhrien tunnistamisesta Suomessa; haastatteluaineiston olen kerännyt järjestöalan asiantuntijoilta. Suoritin opintoihini kuuluvan työharjoittelun sisäasianministeriön maahanmuutto-osastolla vuodenvaihteessa 2010–2011 ja päätehtävänäni oli avustaa silloin toiminutta ihmiskaupan vastaisen toiminnan ohjausryhmää. Graduprojektini on ollut varsin pitkä, mutta vaikka työstä ei ole vielä valmista tullutkaan, olen seuraillut ihmiskauppa-aihetta varsin tiiviisti.

Tietoisuus ja keskustelu ihmiskaupasta yleensä ja erityisesti Suomessa on saanut pontta erityisesti Suomen EU-puheenjohtajuuskausista (1999 ja 2006). Ihmiskaupasta ei ole erillistä lakia, mutta sitä koskevia kohtia lisättiin vuonna 2004 mm. ulkomaalais- ja rikoslakiin. Vuonna 2005 julkaistiin Suomen ensimmäinen ihmiskaupan vastainen toimintasuunnitelma, joka oli tavallaan ihan hyvä yritys mutta josta nyt näkee, kuinka vähän aiheesta tuolloin tiedettiin. Nykymuotoinen ihmiskauppa on kansainvälisestikin määritelty ensi kertaa vasta nk. Palermon protokollassa 2000, eikä tuokaan määritelmä enää pidä täysin paikkaansa.

Ihmiskauppa ei ole mitenkään helposti ymmärrettävä ilmiö, vaikka se sellaiseksi poliittisissa puheissa ja uutisteksteissä usein pelkistetään. Suomessa ihmiskauppaa on oletettavasti melko vähän, mutta sitä kuitenkin on. Ihmiskauppa voi olla seksuaalisperäistä tai työperäistä hyväksikäyttöä tai se voi olla suoranaista kudosten ja elinten myyntiä. Joidenkin tahojen mukaan myös esimerkiksi lapsisotilaiden käyttö tai lasten myynti adoptiotarkoituksessa on ihmiskauppaa, toisten ei (esim. Suomen laissa lasten myyntiä ei ole määritelty rikokseksi joten se ei ole ihmiskauppaa lain tarkoittamalla tavalla vaikka arkijärki toista sanoisikin). Ihmiskauppaa lähellä olevia rikoksia ovat paritus, kiskonnantapainen työsyrjintä ja laittoman maahantulon järjestäminen, mutta sillä on yhteyksiä myös paljon laajempiin ilmiöihin.

Ihmiskauppa on usein liitoksissa globaaliin siirtolaisuuteen, mutta ihmiskaupan uhriksi voi joutua myös kotimassaan. Yksi Suomen ensimmäisistä ihmiskauppatuomioista annettiin suomalaiselle porukalle, joka hyväksikäytti suomalaista naista. Ihmiskauppa voi olla järjestäytynyttä rikollisuutta, mutta ei välttämättä ole. Ihmiskaupan uhreina voi olla sekä naisia, miehiä että lapsia.

Kun puhutaan ihmiskaupan uhrista, mieleen nousee usein kuva patteriin kahlitusta oliosta, joka ei oikeastaan edes ole ihan ihminen enää – vain joku, jota myydään ja ostetaan ja josta on jo aikaa sitten piesty kaikki ihmisyys ja luonne, jos sellaista on koskaan ollutkaan. Patteriin kahlittuja uhrejakin on, mutta puhe uhreista peittää helposti alleen sen, että kyse on ihmisistä, joilla on omakin tahto, omat tarpeet, toiveet ja syyt toiminnalleen. Suomen kielen ”ihmiskauppa” on jo sanana ongelmallinen ja antaa kyseisen rikoksen luonteesta helposti harhaanjohtavan kuvan.

Ihmiskaupan taustalla vaikuttavat monet rakenteelliset syyt kuten köyhyys, yhteiskuntien eriarvoisuus ja paperittomuus sekä toisaalta halvan työvoiman ja seksityön kysyntä. Myös uhrien tunnistamista ja auttamista vaikeuttavat rakenteet sekä epätietoisuus ilmiön todellisesta luonteesta ja vahvat ennakkoasenteet. Kun vääriä uskomuksia toistellaan raportista, lehtijutusta ja poliittisesta puheesta toiseen, ne jäävät elämään ja toimivat tarkoitustaan vastaan: vaikeuttavat ilmiön ja uhrien tunnistamista entisestään.

Ihmiskaupan torjunnalla ja avuttomien uhrien auttamisella on helppo perustella milloin mitäkin, useimmiten jonkin kieltämistä ja kriminalisointia. Seksin osto pitäisi kieltää, koska ihmiskaupan uhrit. Kerjääminen pitäisi kieltää, koska ihmiskaupan uhrit. Ihmiskauppa on voimakas sana aivan kuten kriminalisointikin. Niistä saa raflaavia heittoja poliittisiin debatteihin, nehän luovat vahvan illuusion siitä, että asioihin puututaan ja jotain tehdään.

Ihmiskauppa on kuitenkin jo kielletty Suomen laissa. Laki ei ole täydellinen ja sen kirjainta tulkitaan Suomessa hyvin tiukasti, mutta en usko, että uudet kiellot parantaisivat ihmiskaupan uhrien asemaa tippaakaan. Laista pitäisi poistaa päällekkäisyydet muiden lakien kanssa, jotta sen tulkinta olisi selkeämpää. Syyttäjien pitäisi tehdä rohkeampia päätöksiä. Laissa pitäisi taata uhrien auttaminen, joka nykyään tuntuu kiinnostavan tasan niin kauan, kuin mahdollinen rikollinen saadaan kiinni ja syytteeseen.

Ihmiskaupan uhrien auttamiseksi ilmiön taustalla oleviin syihin pitäisi puuttua. Ihmiskaupasta pitäisi myös puhua rehellisesti ja niin kuin se todellisuudessa on. Ihmiskauppa on hankala asia, eikä siitä varmasti tiedetä vielä kaikkea. Se muuttuu koko ajan ja koska kyseessä on rikos, se on jo lähtökohtaisesti salaista ja peiteltyä toimintaa. Vanhojen kliseiden toisteleminen ja väärän tiedon levittäminen ei ainakaan auta.

Viitaten viime päivien keskusteluun ihmiskaupan ja kerjäämisen suhteesta, korjataan ihan ensiksi muutama yksinkertainen, mutta sitkeästi elävä väärä luulo:

1)      Ihmiskaupparikos ei edellytä valtioiden rajojen ylittämistä. Ihmiskaupan uhrit ovat voineet tulle kohdemaahan laillisesti ja uhriutua vasta paikalla tai he voivat myös olla kyseisen maan kansalaisia. Myös suomalaiset voivat joutua ihmiskaupan uhreiksi.

2)      Ihmiskaupalla ei läheskään aina ole yhteyttä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Hyvin usein hyväksikäyttäjä on perheenjäsen, muu sukulainen tai esimerkiksi puoliso, joka myös mutkistaa uhrin ja hyväksikäyttäjän välistä suhdetta sekä uhrin auttamista. Toisaalta ihmiskaupan taustalla voi myös olla rikollisjärjestö.

3)      Kerjääminen ei välttämättä ole ihmiskauppaa, mutta pakotettu kerjääminen voi sitä olla. Kaikki seksityökään ei ole ihmiskauppaa, mutta seksityössä uhriutuminen on mahdollista ja seksikaupan uhrien kohtalot voivat olla hyvin raakoja. Kriminalisointi ei auta uhreja, koska seksuaalisperäinen tai muukaan ihmiskauppa ei kieltämällä lopu, vaan painuu entistä paremmin piiloon, jolloin uhrien auttaminen vaikeutuu entisestään.

4)      Se, että ketään ei ole Suomessa rangaistu kerjäämiseen liittyvästä ihmiskaupasta ei tarkoita, etteikö sellaista voisi Suomessa (tai jossain muualla) tapahtua. Suomessa on annettu hyvin vähän tuomioita ihmiskaupasta, vaikka uhreja on hyvin todennäköisesti paljon enemmänkin.

Paljon muutakin olisi, mutta ehkä on hyvä käyttää osa energiasta siihen gradunkirjoitukseen… Paitsi vielä yksi surullinen esimerkki siitä, mitä kriminalisoinnilla voidaan saada aikaan.

Torstaina murhattu seksityöntekijä ja seksityöaktivisti Petite Jasmine ei (kaiketi, en tunne hänen kaikkia vaiheitaan) ollut ihmiskaupan uhri, mutta varmasti yksi seksityön kriminalisoinnin uhreista. Ja yksikin on liikaa. 

Feministinen aloite järjesti 15.7.2013 kynttilämielenilmauksen Petite Jasminen muistolle Ruotsin suurlähetystöllä. Kuva: Riikka Kaukinen