Marraskuussa, Unkari–Suomi-pelipäivän aamuna kietaisin kaulaani tavanomaisen ruusuhuivin sijasta sinivalkoisen Pohjoiskaarre-kaulaliinan. En käytä sitä koskaan muulloin kuin pelipäivinä, mutta pelipäivinä käytän sitä aina.
Istuin Suomi-huivi kaulassani raitovaunussa matkalla töihin, kun kyytiin astui suunnilleen ikäiseni, varsin hauskannäköinen mies – pilottitakissa ja maihinnousukengissä. Säpsähdin vähän. Vaikka en tiennyt kanssamatkustajastani tai hänen aatemaailmastaan mitään. Luultavasti vaatevalinnan oli sanellut purevan kylmä marraskuun sää, eivät aatteet. Eihän minunkaan sinivalkoinen kaulahuivini kertonut minusta mitään muuta kuin sen, että satun olemaan yhden sortin urheiluromantikko.
Minä en liikutu saloissa liehuvista siniristilipuista. En vanno niille uskollisuutta enkä etenkään halua kuolla. En polta sinivalkoisia kynttilöitä joulukuussa. Arjessakaan en useimpina päivinä tunne kovin suurta ylpeyttä synnyinmaastani.
Suomen passin haltijana tiedän olevani erityisen oikeutetussa asemassa maailmassa mutta silti Suomi on minulle usein kova pala. Ylipäänsä sopimuksenvaraiset kansallisvaltiot, kansalaisuudet ja kaikenlaiset rajat aiheuttavat minussa lähinnä henkistä ihottumaa; turhautumista ja ahdistusta.
Kaikesta siitä huolimatta olen intohimoinen Suomen maajoukkueen kannattaja. Rakastan myös jalkapallomaiden välisiä arvokisoja.
Pohjoiskaarre-huivi ja kirpputorilta ostettu maajoukkueen pelipaita ovat harvoja kansallissymboliikalla herkuttelevia esineitä, joita omistan – ja ehkä ainoat, joita kehtaisin pitää ylläni julkisilla paikoilla. Pohjoiskaarre on ehdottomasti ainoa paikka, jossa suostun laulamaan Suomen epävirallisen kansallishymnin Maamme-laulun. Sielläkin se tuntuu hiukan kiusalliselta. Ja ne chäntit sinivalkoisista sydämistä ja rakkaasta kotimaasta? Näin maaotteluiden välillä nekin kuulostavat vähintään korneilta, osin jopa vastenmielisiltä.
Että oi Suomi on? Minusta maa, jonka parasta antia ovat kansallispäihde alkoholi ja mielessäni väkisinkin perheväkivaltaan assosioituva kirves, ei ole kovin ihana maa (saunasta minäkään en sentään keksi pahaa sanottavaa). Minusta Suomi on kärjistäen ja pahimmillaan kurja, synkkä ja umpimielinen maa. Yksinäinen maa. Tunteeton, vanhanaikainen, mykkä maa. On täällä toki hyvätkin puolensa, mutta ei tämä mikään laulujen satumaa ole.
Eikä minun sydämeni hitto soikoon ole sinivalkoinen, ei ainakaan muualla kuin Olympiastadionin pohjoisessa kaarteessa. Kaikessa naiiviudessaan minun sydämeni on ennemmin esimerkiksi sateenkaarenvärinen ja sen värinen kuin kaikkien maiden liput yhteen ommeltuina olisivat.
Mitä tulee aika ajoin niin SMJK:laisten parissa kuin Suomen eduskunnassakin viriävään kansallislaulukeskusteluun, on minulle kuitenkin lopulta helpompaa kajauttaa kaarteessa se Maamme-laulu kuin Finlandia-hymni. Kaiholla menneitä muisteleva ja Suomen kiistatta kauniita kansallismaisemia maalaileva Maamme on sanomaltaan varsin rauhanomainen. Suomen itsenäisyystaistelun keulakuvaksi nostetun Sibeliuksen Finlandia-hymni ei ole.
Valkoisen Suomen hovirunoilijan V. A. Koskenniemen Finlandia-lyriikat toki kuvaavat paremmin sitä, mitä itsekin toivon Huuhkajien vielä joskus maailman kentillä saavuttavan. Maamme-laulun patriarkaalisuuskin (joka toki sävyttää koko isänmaaretoriikkaa) on silti helpompi niellä kuin Finlandia-hymnissä kajahteleva, fasismille julkeasti flirttaileva kansallisaate.
Suhteessani Suomen maajoukkueen kannattamiseen on jotain samanlaista kuin minun ja minulle tärkeimmän seurajoukkueen, synnynkaupunkini KTP:n väleissä. Olen muuttanut Kotkasta pois jo reilusti yli vuosikymmen sitten. En haikaile takaisin enkä ole vuosiin edes käynyt kaupungissa. Tulen aina olemaan Kotkan kasvatti mutten ehkä koskaan enää kotkalainen – paitsi jalkapallokatsomossa. Kentänlaidalla olen ikuisesti se merirosvojen ja huorien kaupungin tyttö, jonka sydän on 90 minuuttia kerrallaan vain ja ainoastaan vihreävalkoinen.
Maajoukkueen kohdalla support your local -ajatusmaailma on ehkä ulkopuoliselle helpompi ymmärtää kuin tunnesiteet kyläseuroihin. Toisaalta Suomi-huudoissa on kyse paljon vaikeammista ja monimutkaisemmista suhteista ja tunteista. Esimerkiksi siitä, että oikeastaan minä en haluaisi, että vain patriooteilla on lupa rakastaa tätä maata. Oikeastaan minä haluaisin ottaa sen takaisin jämähtäneiltä ja ahdasmielisiltä rajojen sulkijoilta. Oikeastaan minä haluaisin voida olla tämän maan puolella.
Pohjoiskaarteessa minä voin.
Julkaistu Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaiseman HuSe – Huikee Setti! -lehden 1/2015-numerossa
Samassa lehdessä julkaistu esittely Liukutaklaus-kirjasta
