Nyt-liitteessä
julkaistiin juttu suomiräp-lyriikoiden naisvihamielisyydestä. Valitettavasti se
ei ollut kovin hyvä juttu.
Artikkelissa
parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow’ta oli pyydetty arvioimaan hyvin
tarkoituksellisesti valittuja, biiseistä ja laajemmasta kontekstistaan
irrotettuja lyhyitä räppilaineja parisuhdenäkökulmasta. Jutulla oli ilmeisesti
tarkoitus puffata viime viikonlopun kahta isoa tapahtumaa, Hustle HKI
-festivaalia ja Seinäjoen Hip Hop Festivalia, mutta toteutus ontui. Jäi
sellainen maku suuhun, että jutussa yritettiin panna halvasti halvalla niin
suomiräppäreitä, parisuhdekouluttaja Stolbow’ta kuin itse asiaakin eli
naisvihan/väkivaltaisuuden/epätasa-arvon/etc. lietsomista (räpmusiikissa).
Minä
olen ollut räppityttö viimeiset lähes viisitoista vuotta. Kuuntelen myös mm. ranskalaista,
puolalaista, brittiläistä ja jenkkiräppiä, mutta suomiräp on aina ollut minun
omin genreni. En varmasti ole lähelläkään sen parhaita asiantuntijoita, mutta
oletettavasti tiedän lajista aika paljon enemmän kuin keskiverto Hesarin lukija.
Olen
kuunnellut Fintelligensini ja Seremoniamestarini ja osannut jo välttää
Cheekini. Olen kuullut katurunoilijoita ja hämyisiä räkäläkeikkoja,
freestylereitä ja ilahduttavasti myös muutamia timanttisia naisräppäreitä. Olen
seikkaillut räppiluolissa pariisilaislähiöissä ja viimein nähnyt suomiräppäreitä
Suomen suurimpien festareiden päälavoilla. Tiedän, keitä artisteja kannattaa
kuunnella tosissaan ja keitä kieli poskessa. Tiedän hyvin, että
suomiräp ei ole vain yksi genre ja että sen historia on pidempi kuin minun
historiani sen kanssa, vaikka Nytin jutussa vähätellen viitataankin lajin
historiattomuuteen. Toki olen yrittänyt joskus itsekin riimitellä, mutta
toistaiseksi olen ollut enemmän kotonani mikin tällä puolella.
On
kiistämätön totuus, että räp-lyriikoista löytyy aika vähällä hakemisella huorittelua
ja monenlaista mätää. Suomiräp ei tee tässä poikkeusta. Naisia
esineellistetään, haukutaan ja alistetaan. Autoista ja rahasta räppääjiä löytyy
aina kuten myös niitä, jotka ovat kasvaneet autojen ja rahan keskellä mutta
räppäävät keksitystä gettolapsuudestaan, koska luulevat sen olevan
uskottavampaa.
Räppiä
on kuitenkin sekä hyvää että huonoa, ihan niin kuin kaikkea musiikkia. On
vakavasti tehtyä, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa räppiä, huumoriräppiä ja
sellaista, jossa kaikki on lyöty niin läskiksi että mun mutsikin tajuaisi sen. Lahjakkaimmat
tekijät hallitsevat kaikki nämä tyylit. Horotteluräppikin voi olla nautittavaa,
jos lainit ovat hyviä, oivaltavia ja oikeasti hauskoja – ja ehkä vähän
pilailevat samanlaista kamaa tosissaan tekevien kustannuksella.
Räp
on vahvasti maskuliininen genre, eikä naisena ole helppoa lyödä läpi oli sitten
miten hauska tai taitava tahansa. Toki nainenkin voi räpätä mieshuorista ja
seksistä, mutta kritiikki on varmasti kovaa (sitä se toki on, räppäsi nainen
mistä tahansa). Pointtikaan ei ole se, että naispuolinen räppääjä a) pyrkisi
alistamaan miehiä tai b) matkisi ketään toista vaan se, että musiikintekijää ei
arvosteltaisi sukupuolensa vaan musiikkinsa perusteella.
Sukupuoliroolien
keikauttaminen täysin päälaelleen ei ole ehkä hedelmällisin keino
räppigenrenkään muuttamiseen, mutta joskus se toimii. Yksi hauskimmista
musiikkielämyksistä, jonka olen kokenut, oli pornoräppiduo MC Venakon & Kielipelin ja Juha Pekka Tapani Heikkinen JNE:n yhteiskeikka Kansallisen
Lavaklubilla viime joulukuussa. Ensin tytöt riimittelivät vailla mitään estoja korvat
punaisiksi ja sitten kun pojat päästettiin lavalle, jutut vaihtuivat siihen ”Tähän
väliin maistuis yks suudelma” -tyyliin. Äärimmäisen raikasta.
Sukupuolirooleista,
naisvihasta, alistamisesta ja väkivallasta niin räp-lyriikoissa kuin
yhteiskunnassakin pitää puhua. Jos niitä ja niiden takana vaikuttavia asenteita
halutaan tuoda kunnolla esiin ja synnyttää jotain muutosta, Nytin tapa ei
minusta ole lähelläkään hedelmällistä. Jokainen saa toki arvioida ja arvostella
mitä haluaa, mutta jos laitetaan täysin genreä tuntematon ihminen arvioimaan
yhteydestään irrotettuja tekstejä, tehdään pelkkää hallaa kaikille.
Räikein
esimerkki juttuun tarkoitushakuisesti valituista riiminpätkistä oli Palefacen
Syntyny rellestää -biisistä irrotettu katkelma: ”Pian hortoilen käytävää, edes Syväri, Äyräpää / Huikkaa vaan suoraan,
tuikkaamaan huoraa hotellin käymälään.” Jokainen, joka on joskus kuunnellut
yhtään Karrin laulua tai sanaa, tietää, että hän ei biiseillään tai muutenkaan
varmasti ihannoi naisten alistamista, hyväksikäyttöä tai huorittelua. Kyseinen
biisi ei edes kerro vonkaamisesta, niin kuin jutussa annetaan ymmärtää vaan
pikemminkin alkoholin väärinkäytöstä ja siitä johtuvasta perseilystä.
Moni
muukin juttuun lainatuista biiseistä pyrkii lähinnä tekemään pilkkaa siitä
samasta kulttuurista, jonka esimerkeiksi ne jutussa nostetaan. Jos tuntisi
biisit, niiden tekijät, taustat ja kontekstit, johtopäätös niiden
tarkoitusperistä olisi varmasti melko erilainen kuin Stolbow’lla nyt.
Tosissaankin ongelmallisia, alistavia ja vihamielisiä tekstejä on ja niitä on
syytäkin nostaa keskusteluun. Sen voi kuitenkin tehdä asiallisesti, pätevästi
ja likaamatta koko genreä tai nolaamalla oman alansa asiantuntijoita.
Jutussa
vahvistetaan muuten jälleen kerran sitäkin, usein harhaista oletusta, että teksti
– tai mikä tahansa taideteos – on yhtä kuin sen kirjoittaja tai tekijä. Uskon
siihen, että kaikki taide saa vaikutteita itse eletystä tai lähellä koetusta.
Toisaalta olen ehdottomasti sitä mieltä, että taide on aina tarina ja että
todellisuus ja tarina eivät koskaan ole täsmälleen sama. Joskus yhteyksiä on
enemmän, joskus vähemmän mutta tarinaa ei koskaan pitäisi lukea totena.
Toisaalta,
juuri taiteessa pitäisi voida sanoa mitä tahansa. Nytin jutussa lainataan Edu
Kehäkettusta ja kirjoitetaan: ”Räpissä on tärkeää sanoa asioita, joita muualla
ei uskalleta. [– –] Muussakin musiikissa voisi rohkeammin rikkoa kaavoja.” Tai
missä tahansa taiteessa – eikö se juuri ole yksi taiteen päätehtävistä?