Pallokentän laidoilla Brasilia

“Brasilialainen jalkapallo on elämää suurempi ilmiö.” “Fudista henkeen ja vereen.” “Brasiliassa pallon ympärillä pyörii melkein kaikki.”

Näin Luiz Ruffaton toimittamasta Pilkun paikka -novellikokoelmasta on kirjoitettu. Sekä kirjoja että jalkapalloa rakastavana en olisi malttanut odottaa, että saan kokoelman luettavakseni. Kokonainen kirja jalkapallotarinoita! Ja vieläpä brasilialaisia jalkapallotarinoita. Tarinoita maasta, jossa “kaikki muu on läsnä jalkapallossa” kuten jääkiekkokansalaisetkin tietävät. Kiima oli yhtä valtava kuin ennen Suomen EM-kisakarsintoja – ja lässähti lähes yhtä nopeasti.

Pettymyksekseni monissa kirjan novelleista elämä ei ole osa jalkapalloa, korkeintaan toisin päin. Turun Sanomien arviossa (29.11.2014) jopa kirjoitetaan, että Pilkun paikan tarinoista “löytyy myös sellaisia ihmisiä, joita jalkapallo ei kiinnosta lainkaan” ikään kuin se olisi jokin meriitti – jalkapallokirjalle.

Vaikka teoksen alkukielisen nimenkin (Entre as quatro linhas – neljän viivan sisällä) perusteella odottaisi tarinoita nimenomaan jalkapallokentiltä, kirja kertoo ehkä sittenkin enemmän Brasiliasta pallokentän laajoilla laidoilla. Maata ja kansainvälistä urheiluteollisuutta värittävän rumuuden keskellä pilkahtelee myös rakkaus lajiin: “Hökkeleissä, joissa he asuvat puutteen, lian ja löyhkän keskellä, pallo on heidän ainoa omaisuutensa, ainoa kaunis esine jota he voivat ihailla” kirjoittaa Ana Paula Maia “Salainen hautausmaa” -novellissa palloilevista syrjäkylien pojista.

Etsimällä etsin, lukemalla luin viitteitä siitä, miten jalkapallo olisi brasilialaisille jotain elämää suurempaa, yli-inhimillistä, uskonnon kaltaista. Vahvimmat kaiut jalkapallon jumalisuudesta kuuluvat Marcelo Moutinhon “Sunnuntai-iltapäivä Maracanãlla” -novellissa. Vastentahtoinen isä vie poikansa tutustumaan vuoden 1950 MM-kisoihin rakennettuun ja vuoden 2014 kisoja varten remontoituun jalkapallopyhättöön. Stadionin uumenissa poika saa näkyjä jalkapallojättiläisen mahdollisista loiston hetkistä, menneistä pelaajasuuruuksista ja voitoista, joita ei koskaan tullut.

Adriana Lisboan “Todellinen tapaus” -novellin sivulauseessa puhutaan jalkapallosta kansan oopiumina Marxia mukaillen, mutta muuten pyhyyttä janoavan kurkku jää ikävän kuivaksi.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit kuvaavat jotain jalkapallomaailman nurjista puolista: korruptiota, seurojen konkursseja, yksityiselämän sotkuissa ryvettyneitä pelaajalegendoja ja jopa kolonialismia. Jalkapallossa rumaa ei ole häviäminen, kaikki mikä vie huomiota itse lajilta sen sijaan on. Suomalaisen jalkapallon kannattajalle karvaan tappion tuoma pettymys saattaa olla jopa rakkain tunne – eikä se ainakaan viime kesän MM-kisojen jälkeen ole vieras brasilialaisillekaan.

Syvimmältä sielua raapaisivat kuitenkin ne novellit, joissa mässäillään kuningaslajin lieveilmiöiden rumuudella. Väkevimmin mieleen jäi Fernando Bonassin dystopianmakuinen “Kolme kertaa jalkapallo”, jossa oltiin oikeastaan jo jossain kaukana jalkapallon tuolla puolen. Bonassin kolmen pelin maailmassa kukaan ei ole koskaan kuullutkaan sanaparia jogo bonito, kaunis peli.

Parhaiten futisromantikon järkeä ja sanoja kaihtavan intohimon tavoittaa Eliane Brum novellissaa “Raimundolla on pallo hallussa”. Amazonian uumenissa elävälle Raimundolle esi-isältä jäänyt vanha pallo ja haave yhdestä oikeasta jalkapallo-ottelusta todella oli koko maailma, jonka vuoksi hän oli valmis uhraamaan kaiken: perheensä, maansa, elämänsä. Tarinasta on helppo lukea myös allegoria kansainvälisen jalkapalloliiton FIFA:n korruptoituneisuudesta ja maailman kauneimman urheilutapahtuman, jalkapallon MM-kisojen rappiosta.

Kokoelman toimittanut Ruffato on kritisoinut viime kesän kisoja isännöinyttä Brasiliaa eri yhteyksissä kovin sanoin. Syksyn 2013 Frankfurtin kirjamessujen avajaispuheessaan Ruffato moitti maataan tekopyhäksi, väkivaltaiseksi, syrjiväksi ja sosiaalisesti jakautuneeksi. Kokoelmaan valitut novellit heijastelevat tätä näkemystä, vaikka jalkapallo onkin Ruffaton mukaan ainoa asia, joka yhdistää Brasilian kansan.

Rogério Pereira kuvaa koskettavasti ja haikeasti yhtä urheilun kauniimmista puolista: fanin suhdetta sankariinsa, joka ei ollutkaan kuolematon. Musta Jumalan poika, mystinen lapsuuden idoli, nyt sairas ja rapistunut W. on säilyttänyt hohtonsa aikuiseksi kasvaneen kannattajansa silmissä. Todellisuudessa kuolemansairaasta pelaajasta ovat jäljellä enää kuori ja muistot kunnian päivistä.

Kokoelmaan mahtuu muitakin entisten ja mahdollisten jalkapallosankarien tarinoita. Ääneen pääsevät niin ikään erotuomari, jalkapallotoimittaja ja kannatuslaulujen eli chanttien kirjoittaja. Pallonkaikkeutta katsellaan paljon myös lasten silmin. Poikalapsille jalkapallosta hurmaantuminen tuntuukin olevan sallitumpaa kuin muille: “Kymmenvuotiaana saa vielä uskoa Jumalaan” kuten Pereira kirjoittaa.

Naisille sen sijaan on varattu lähinnä sivurooli tai passiivisen, vastahakoisen, nalkuttavankin akan osa. Kokoelmaan on valittu useamman naiskirjailijan novelleja, mutta tarinoissa naiset ovat mustasukkaisia kuningaslajille ja tahtoisivat lähinnä silitellä miestensä hiuksia, rustailla vaaleanpunaisia yllätyskortteja ja opetella leipomaan piirakoita siippojensa mieliksi. Ainoastaan Lisboan “Todellinen tapaus” -novellin pääosassa on palloileva tyttö kavereineen. Hekin ovat lopulta kiinnostuneempia korttelin pojista – jotka taas havittelevat tyttöjen sijaan näiden arvokasta pelivälinettä.

Ripustautuessani tiukasti mielikuvaan Brasiliasta maana, jossa kaikki elävät ja hengittävät futista, odotin että niihin kaikkiin kuuluisivat myös naiset. Pilkun paikan perusteella tuntuu, että jalkapalloa harrastava nainen on Brasiliassa paljon suurempi kummajainen kuin vaikkapa kuningaslajin pohjoisessa kehitysmaassa Suomessa. Tämä kertonee kuitenkin enemmän brasilialaisesta yhteiskunnasta kuin brasilialaisesta jalkapalloyhteiskunnasta.

Pääsin hyvään seuraan.

Novellien naishahmojen tapaan kirjan kieli oli jalkapalloromantikolle vierasta, epäaitoakin. Ainakaan Jyrki Lappi-Seppälän suomennoksessa ei juuri kuulunut lajin asiantuntijapiirien sananparsi. Joitain käännöksessä käytetyistä termeistä ei tuntenut sen paremmin Google kuin jalkapalloilija-kääntäjäveljenikään.

Portugalia puhuu yli 200 miljoonaa ihmistä, joten kieleen on varmasti kehittynyt myös omaa futissanastoaan – tätä voin tosin alkukieltä taitamattomana vain arvailla. Osa kirjan 16 kirjoittajasta ei selvästi myöskään ole jalkapalloihmisiä eikä sitä tunnetusti ole tekstien suomentajakaan. Useimmat novelleista olivat sujuvaa luettavaa mutta lajin harrastajan lukunautintoa sanaston epätarkkuus häiritsi.

Jalkapallo sen sijaan tuntuu näissäkin tarinoissa olevan erityisesti miesten lingua franca; kieli, jota kaikki ymmärtävät ja kysymys, joka on aina oikea. Tämä käy erityisen hyvin ilmi Tatiana Salem Levyn hienosta “Pelipaidat”-novellista, jossa jalkapallo on kieli, joka yhdistää miehet maapallon eri laidoilta mutta erottaa perheen; miehen ja vaimon, isän ja lapsen. Pereiran tarinassa jalkapallon kieli myös yhdistää perheen (miehet): “Olin alkanut kannattaa samaa seuraa kuin hän. Vain siksi isä istui sohvassa vierelläni – yhteinen jalkapallojoukkue kykeni joskus virvoittamaan isäni eloon yhdeksänkymmenen minuutin ajaksi.”

Turhista rikkeistä huolimatta ainakin lopussa saatiin se kulma: jos joskus kirjoitan kirjan, sen kansiliepeessä täytyy mainita suosikkijalkapallojoukkueeni. Aivan kuten Pilkun paikan päättäneissä kirjoittajaesittelyissä.

Julkaistu Nuoren Voiman Liiton Kritiikki-lehden numerossa XII, kevät 2015

Tähän väliin

...yks joogaava karhu. Heti parempi mieli kaikille.

täältä

“Kirjoitin jutun poikienlehteen, kaikki ei tykänny.”

Siinä yksi mahdollinen tarina ja tapa reagoida. Muitakin on.

Kirjoitin siis kolumnityyppisen jutun Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaisemaan Huikee Setti! -lehteen. Jutussa käsittelin sitä ristiriitaa, jota itse koen Suomen jalkapallomaajoukkueen kannattamisen ja nationalismin vastaisuuden välillä. Kirjoitin jutun omalla nimelläni ja kasvoillani, omista ajatuksistani. Arvasin kyllä, että osa yhdistyksen jäsenistä on kanssani eri mieltä ja että joitakuita aihevalintakaan ei varmasti miellytä.

Lehti tuli painosta maaliskuun puolivälissä. Koska kyse on printtimediasta, julkaisin tekstin myös täällä omassa blogissani niin kuin olen tavannut tehdä. Sain muutaman positiivisen ja rakentavan kommentin, kehunkin. Aina kivaa. Itse asiassa kun ensimmäinen HuSe-juttuni viime syksynä julkaistiin, sain enemmän palautetta ja enemmän positiivista palautetta kuin mistään kirjoittamastani jutusta koskaan. Silloin jännitin kirjoittamista aika tavalla, joten palaute tuntui erityisen kivalta. Jutun aihe ja näkökulmakin olivat toisaalta lempeämmät ja positiivisemmat kuin tässä uusimmassa.

Kehuja nyt julkaistusta jutusta sain muun muassa suuresti arvostamani Jalkapallolehden toimittajalta. Tällä kertaa sain myös niin sanotusti vähemmän kiittävää palautetta. Eilen Futis Forumilla alkaneen “Riikka Kaukinen haista vittu” -huutelun voi helposti rinnastaa samaa rakennetta noudattaviin Palloliitto-moitteisiin, joita esim. Pohjoiskaarteessa aina silloin tällöin kuulee. Se on osa yhteisön sisäistä diskurssia. Haukut foorumilla voi kai halutessaan laskea myös jonkinlaiseksi saavutukseksi: olen osunut johonkin, herättänyt tunteita riittävästi, jotta kommentointikynnys on ylittynyt.

Ansioituneille foorumisteille se kynnys ei välttämättä ole kovin korkea. Juhlapyhät ja viikonloppuillat ovat muutenkin hyvää aikaa mellastaa nettikeskusteluissa, kun ei niitä oikein kukaan juuri silloin jaksa valvoa. En itsekään ollut muistanut edes tarkistaa, onko jo pari viikkoa sitten julkaistusta lehdestä herännyt foorumilla mitään keskustelua. Twitter-pojat sen sijaan olivat valppaina. Osa keskustelupalstan jäsenistä oli myös jo vastannut haistatteluun asiallisesti, osa vähemmän asiallisesti.

Ensin minua nauratti. Hirnuin ihan oikeasti ääneen yksin kotona. Mietin, pitäisikö kommentointiin reagoida jotenkin. Haistatteluun on hankalaa vastata mitään kovin järkevää ja loukkaavat vastakommentit eivät ole minusta paras vastaus myöskään. Joskus kuoliaaksi vaikeneminen on paras tapa. Vaikka en kannata myöskään ala-arvoisten kommenttien toistelua ja levittelyä turhaan, postasin kuitenkin linkin keskusteluun sekä Facebookiin että Twitteriin alussa siteeratun kommentin kanssa.

Tavallaan kommentointi tuntui nololtakin. Anonyymi haistattelu nyt ei vain tunnu kivalta. Sitä paitsi itsehän kirjoitin aiheesta, jonka tiesin jakavan mielipiteitä. Mitäs läksin.

Paitsi että haistattelu ei ole koskaan ok. Mielipiteiden kritisointi ja niistä keskustelu on, henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tai vakaumuksiin puuttuminen ei, kuten ei myöskään täysin asiaan liittymättömien henkilöiden solvaaminen samassa yhteydessä. Siihen saa myös reagoida monella tavalla: saa vähät välittää tai sitten saa loukkaantua. Saa kertoa muille. Saa vastata tai vaieta. Saa yrittää avata ajatustaan tai olla selittelemättä mitään. Saa vaikka kirjoittaa aiheesta kokonaan uuden kirjoituksen. Ja saa jatkossakin kirjoittaa jalkapallosta (tai mistä huvittaa), saa jatkossakin mennä futismatseihin (tai minne huvittaa), saa jatkossakin harrastaa mitä tahtoo ja uskoa mihin haluaa.

Twitterissä ja muualla sosiaalisessa mediassa sain useita kymmeniä positiivisia ja kannustavia kommentteja sekä kehuja tekstistä. Osa lukijoista myös sanoi, ettei ole samaa mieltä kirjoituksen sisällöstä mutta arvostaa sitä – mikä tuntui oikeastaan kaikkein parhaimmalta. Myös foorumilla moni keskustelija antoi tukensa tai ainakin kommentoi aihetta erittäin asiallisesti. Koska keskustelupalstalla käytetään nimimerkkejä, en voi olla varma, olivatko komppaajat tuttuja vai tuntemattomia. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa heistä ei minua tunne (enkä ns. oikeasti tunne kaikkia twitteristejäkään), mutta näki silti vaivaa vastatakseen asiattomille kommentoijille tai jopa puolustaakseen minua. Arvostan syvästi.

Moni teki toisinkin. Suurin osa asiaan liittymättömistä kommenteista koski sukupuoltani tai joko oletettuja tai todellisia arvojani sekä poliittisia mielipiteitäni ja sitoutumuksiani. Ystäväni arveli, että jos jutun olisi kirjoittanut mies, se tuskin olisi herättänyt ainakaan näin paljon tunteita. Voi olla. Kyseessä on voittopuolisesti miehistä koostuva yhteisö, johon olen kyllä yleensä kokenut olevani tervetullut sukupuolestani huolimatta. Kommenteissa toistuva tytöttely vahvistaa silti käsitystä, että naisen kynästä tällainen ärsyttää enemmän.

Tavallaan naurattaa, että “perusnaiivia vihervasemmistolaista runotyttöilyä” -kommentit ja hipsteri-huutelut ovat ilmeisesti pahimpia loukkauksia, joita foorumistit keksivät. Toisaalta juuri naiivin vihervasemmistolaisen runotyttöilyn kommentointi tuntuu ilkeältä, koska nuo määreet pitävät aika hyvin paikkansa. Harmittavia olivat myös ne kommentit, joiden kirjoittajat eivät selvästi olleet lukeneet tai halunneet edes yrittää ymmärtää juttua vaan perustivat huutelunsa ennakko-oletuksille tai muiden mielipiteille tai lukivat jutusta sellaista, mitä siinä ei todellakaan lukenut.

Kirjoitin lopulta itsekin keskusteluun muutaman lyhyen kommentin. Kannustan itse ihmisiä avoimeen ja asialliseen kommentointiin sekä asiattomien kommentoijien ojentamiseen ja olin hyvin kiitollinen kaikille niille, jotka tässäkin tilanteessa siihen ryhtyivät. Vaikka olen pohtinut näitä asioita pitkään jopa työkseni, en oikeasti tiedä, mikä olisi paras tapa reagoida loukkaavaan nettikirjoitteluun. Sen verran tiedän, että loukkaantuminen on ihan ok – niin kuin on moni muukin tunne.

Aion jatkossa jaksaa osallistua vielä ahkerammin keskusteluihin, joissa jotakuta tölvitään suotta. Lisäksi aion jatkossakin uskoa ja näyttää, että naiivi vihervasemmistolainen runotyttö voi olla myös intohimoinen jalkapalloihminen. Jos se jotakuta häiritsee, niin esimerkiksi 13.6. Poshjoiskaarteessa on hyvä hetki tulla sanomaan mielipiteensä ihan kasvokkain.

P.s. On tässä tietty vallan tunne, kun yhden kommarimimmin horinat uhkaa kaataa koko Suomen jalkapallomaajoukkueen ja sen kannattajakulttuurin.

Oi Suomi on?

Marraskuussa, Unkari–Suomi-pelipäivän aamuna kietaisin kaulaani tavanomaisen ruusuhuivin sijasta sinivalkoisen Pohjoiskaarre-kaulaliinan. En käytä sitä koskaan muulloin kuin pelipäivinä, mutta pelipäivinä käytän sitä aina. 

Istuin Suomi-huivi kaulassani raitovaunussa matkalla töihin, kun kyytiin astui suunnilleen ikäiseni, varsin hauskannäköinen mies – pilottitakissa ja maihinnousukengissä. Säpsähdin vähän. Vaikka en tiennyt kanssamatkustajastani tai hänen aatemaailmastaan mitään. Luultavasti vaatevalinnan oli sanellut purevan kylmä marraskuun sää, eivät aatteet. Eihän minunkaan sinivalkoinen kaulahuivini kertonut minusta mitään muuta kuin sen, että satun olemaan yhden sortin urheiluromantikko. 

Minä en liikutu saloissa liehuvista siniristilipuista. En vanno niille uskollisuutta enkä etenkään halua kuolla. En polta sinivalkoisia kynttilöitä joulukuussa. Arjessakaan en useimpina päivinä tunne kovin suurta ylpeyttä synnyinmaastani. 

Suomen passin haltijana tiedän olevani erityisen oikeutetussa asemassa maailmassa mutta silti Suomi on minulle usein kova pala. Ylipäänsä sopimuksenvaraiset kansallisvaltiot, kansalaisuudet ja kaikenlaiset rajat aiheuttavat minussa lähinnä henkistä ihottumaa; turhautumista ja ahdistusta. 

Kaikesta siitä huolimatta olen intohimoinen Suomen maajoukkueen kannattaja. Rakastan myös jalkapallomaiden välisiä arvokisoja.  

Pohjoiskaarre-huivi ja kirpputorilta ostettu maajoukkueen pelipaita ovat harvoja kansallissymboliikalla herkuttelevia esineitä, joita omistan – ja ehkä ainoat, joita kehtaisin pitää ylläni julkisilla paikoilla. Pohjoiskaarre on ehdottomasti ainoa paikka, jossa suostun laulamaan Suomen epävirallisen kansallishymnin Maamme-laulun. Sielläkin se tuntuu hiukan kiusalliselta. Ja ne chäntit sinivalkoisista sydämistä ja rakkaasta kotimaasta? Näin maaotteluiden välillä nekin kuulostavat vähintään korneilta, osin jopa vastenmielisiltä.

Että oi Suomi on? Minusta maa, jonka parasta antia ovat kansallispäihde alkoholi ja mielessäni väkisinkin perheväkivaltaan assosioituva kirves, ei ole kovin ihana maa (saunasta minäkään en sentään keksi pahaa sanottavaa). Minusta Suomi on kärjistäen ja pahimmillaan kurja, synkkä ja umpimielinen maa. Yksinäinen maa. Tunteeton, vanhanaikainen, mykkä maa. On täällä toki hyvätkin puolensa, mutta ei tämä mikään laulujen satumaa ole. 

Eikä minun sydämeni hitto soikoon ole sinivalkoinen, ei ainakaan muualla kuin Olympiastadionin pohjoisessa kaarteessa. Kaikessa naiiviudessaan minun sydämeni on ennemmin esimerkiksi sateenkaarenvärinen ja sen värinen kuin kaikkien maiden liput yhteen ommeltuina olisivat.

Mitä tulee aika ajoin niin SMJK:laisten parissa kuin Suomen eduskunnassakin viriävään kansallislaulukeskusteluun, on minulle kuitenkin lopulta helpompaa kajauttaa kaarteessa se Maamme-laulu kuin Finlandia-hymni. Kaiholla menneitä muisteleva ja Suomen kiistatta kauniita kansallismaisemia maalaileva Maamme on sanomaltaan varsin rauhanomainen. Suomen itsenäisyystaistelun keulakuvaksi nostetun Sibeliuksen Finlandia-hymni ei ole. 

Valkoisen Suomen hovirunoilijan V. A. Koskenniemen Finlandia-lyriikat toki kuvaavat paremmin sitä, mitä itsekin toivon Huuhkajien vielä joskus maailman kentillä saavuttavan. Maamme-laulun patriarkaalisuuskin (joka toki sävyttää koko isänmaaretoriikkaa) on silti helpompi niellä kuin Finlandia-hymnissä kajahteleva, fasismille julkeasti flirttaileva kansallisaate.

Suhteessani Suomen maajoukkueen kannattamiseen on jotain samanlaista kuin minun ja minulle tärkeimmän seurajoukkueen, synnynkaupunkini KTP:n väleissä. Olen muuttanut Kotkasta pois jo reilusti yli vuosikymmen sitten. En haikaile takaisin enkä ole vuosiin edes käynyt kaupungissa. Tulen aina olemaan Kotkan kasvatti mutten ehkä koskaan enää kotkalainen – paitsi jalkapallokatsomossa. Kentänlaidalla olen ikuisesti se merirosvojen ja huorien kaupungin tyttö, jonka sydän on 90 minuuttia kerrallaan vain ja ainoastaan vihreävalkoinen. 

Maajoukkueen kohdalla support your local -ajatusmaailma on ehkä ulkopuoliselle helpompi ymmärtää kuin tunnesiteet kyläseuroihin. Toisaalta Suomi-huudoissa on kyse paljon vaikeammista ja monimutkaisemmista suhteista ja tunteista. Esimerkiksi siitä, että oikeastaan minä en haluaisi, että vain patriooteilla on lupa rakastaa tätä maata. Oikeastaan minä haluaisin ottaa sen takaisin jämähtäneiltä ja ahdasmielisiltä rajojen sulkijoilta. Oikeastaan minä haluaisin voida olla tämän maan puolella. 

Pohjoiskaarteessa minä voin. 

Ja tiedättekö, ei se sinivalkoinen huivi ole kaapinpohjalla piilossa silloinkaan, kun ei ole pelipäivä. Se on kotini eteisessä kunniapaikalla (sen vihreävalkoisen huivin vieressä), josta jokainen sisään astuva sen varmasti ensimmäisenä huomaa.

Julkaistu Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaiseman HuSe – Huikee Setti! -lehden 1/2015-numerossa

Samassa lehdessä julkaistu esittely Liukutaklaus-kirjasta

Liukutaklaus – kirjaesittely

Jalkapalloproosaa julkaistaan, saati kirjoitetaan suomeksi harmillisen vähän. Tamperelaisen Teppo Sulosen Liukutaklaus on vuonna 2014 julkaistu, jostain syystä kirjastoluokituksessa nuortenkirjaksi määritelty kuvaus yhden suomalaisen jalkapallokaupungin kesästä.

Kirjan keskeinen henkilö on kaupungin porvarillisemman seuran C-junnupoikia valmentava ja ikämiesjengiä luotsaava Tapsa. Tapsa on perinteinen seurajyrä, jolle elämä on osa jalkapalloa. 

Futisseuran arjen ja juhlan lisäksi kirjassa luodataan keski-ikäisen miehen sielunsopukoita ja erilaisia elämän karikoita. Läpi käydään ikäkriisit, avioerot ja syrjähypyt, väistämättömät tragediat mutta myös uudet alut. Viikon pyhin toimitus on lauantaiaamun höntsät, vuoden kohokohtia ikämiespoikien away days -reissut. 

Tapsan valmentamassa juniorijoukkueessa pelaavan maahanmuuttajapojan ja futisäitien kautta tuodaan esiin suomalaisessa (jalkapallo)yhteiskunnassa hieman harvinaisempia ääniä. Moninaisuus antaa valitettavasti sijaa myös turhan huonosti peitellyille rasistisille ja seksistisille asenteille, mikä paikoin latisti lukuelämystä. Terveisiä vaan Suloselle, että ei naisiltakaan nyt sentään kuukausia mene paitsiosäännön oppimiseen. 

Stereotypioihin kompastelemisesta huolimatta tarina on sympaattinen ja sopivan yllättävä. Kirjoittajan katse on lempeä. Junnujoukkueen pukukoppi uskollisine huoltajineen on turvallinen ja kentänlaidalla on tilaa kaikille lakeerikenkäisestä seuranjohtajasta vastustajajengin ultrailijoihin. Selvää on, että Sulonen tuntee aiheensa – ja tuntee syvästi sitä kohtaan. 

Myös jalkapallomaailman raadollisempia puolia esitellään. Seuran puheenjohtaja painostaa poikaansa toteuttamaan omia unelmiaan tähteydestä. Taloustilanne on suomifutiksen tyyliin hatara. Pikkukaupunkien lahjakkuuksia Valioliigan kentille metsästävän agentin työtä kuvataan kiinnostavasti, joskaan en tiedä kuinka todenmukaisesti. 

Liukutaklaus tuo elävästi mieleen omat mimmiliigavuodet ja eritoten niiden vuosien suurimmat vaikuttajat: juniorivalmentajat. Makeimmin nauroin, kun muistelin omia junnuturnauksia ja yöjalkaan karanneita valmentajanrenttuja. Lämmin suositus jalkapalloromantikoille ja
-nostalgikoille.



Esittely on julkaistu Suomen Maajoukkueen Kannattajat ry:n julkaiseman HuSe – Huikee Setti! -lehden 1/2015-numerossa

Samassa lehdessä julkaistu Oi Suomi on? -artikkeli

Fanityttöhommat

Vanhaan jäsenkorttiin liimattujen vuositarrojen pino kertoo, että olen ollut SMJK:lainen vuodesta 2008. Yhdistyksen jäseneksi päädyin isoveljen houkuttelemana, mutta ensimmäisinä vuosina emme uskaltautuneet Pohjoiskaarteeseen edes kahdestaan. Seurasimme kannattajajoukon huutelua ja heilumista puoliksi huvittuneina, puoliksi ihailevina mahdollisimman kaukaa stadionin toisesta päästä. Emme kokeneet kuuluvamme niihin, vaikka maajoukkuetta kannatimmekin. 

Ensimmäisen matsin seuraaminen Pohjoiskaarteesta oli, no, elämys. Pelitapahtumista en nähnyt mitään. Koko ajan joku hyppi niskaan tai silmille. Järjestysmiehiä tuntui olevan enemmän kuin katsojia. Seisominen kävi jalkoihin. Taputin aina väärissä kohdissa ja laulaa en kehdannut lainkaan. Chantit soivat kuitenkin päässä viikkokausia pelin jälkeen.

Silti me palasimme. Jossain vaiheessa, kun kannattajayhdistyksen ja Palloliiton välit olivat tulehtuneimmillaan, veljeni kyllästyi. Kesken vuoden 2011 Suomi–Hollanti-ottelun hän käveli ulos Olympiastadionilta, eikä ole sen jälkeen palannut. En itsekään tuntenut oloani Pohjoiskaarteessa tuolloin kovin kotoisaksi, mutta maksoin kuitenkin jäsenmaksuni tulevinakin vuosina, vanhasta muistista.

Lopetettuani lukioikäisenä aktiivisen, seurauskollisen pelaajaurani pysyttelin pitkään sivussa jalkapallon maailmasta. Katsoin arvokisat ja seurailin sivusilmällä kasvattajaseurani edesottamuksia, mutten ensin edes kaivannut enkä sittemmin enää löytänyt omaa paikkaani jalkapalloperheestä. Kun kymmenen vuoden tauon jälkeen aloitin korttelihöntsäämisen ja puulaakimimmiliigan pelaamisen, kaipuu futisperheeseen ei helpottanut vaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Someintoilijana tapasin perheeni lopulta ihan muualla kuin pallokentän laidalla. Futis Forum on minulle toki etäisesti tuttu, mutten ole koskaan ollut aktiivinen foorumisti. Forkan sijaan löysin Twitterin futispojat – ja futistytöt. Kaikki ne muut, joille jalkapallo on yhtä sydämenasia kuin minulle. Ne, jotka ymmärtävät, miten koko maailma mahtuu 90 minuuttiin. Ne, jotka viettävät unettomia öitä ennen matsipäiviä. Ne, joiden rinnalla on turvallista huutaa ilosta ja itkeä pettymyksestä.

Yhtäkkiä tuntui, että olen omieni joukossa. Etten ole kummajainen, ettei intoiluni ole epäaitoa, mitätöntä eikä naurettavaa. Että on lupa olla fani. Jo Brasilian MM-kisojen seuraaminen oli nautinnollisempaa kuin koskaan: Yhtään peliä ei tarvinnut katsoa yksin. Aina oli joku, joka näki ja tunsi saman, ymmärsi. Ja mitä lähemmäs Huuhkajien EM-karsinta-avaus tuli, sitä polttavammaksi ja kutkuttavammaksi se hellästi kypsytelty, rakkaudella vaalittu, yhteinen kiima kävi.

Koska tällä kertaa en tuntenut olevani Huuhkajien joukossa yksin vaan yksi muista, uskaltauduin ensimmäistä kertaa myös Kreikka-peliä edeltäneelle fanimarssille. Muutaman minuutin ehdin seisoskella Narinkkatorilla vähän orpona, mutta sitten näin ensimmäiset tutut kasvot ja pääsin suoraan lämpimään karhunhalaukseen: ”Jos sua pelottaa täällä marssilla, niin ota vaan kädestä kiinni. Me suojellaan sua!” 

Suomi - Romania-fanimarssi. Kuva: Petteri Lehtonen

Kannattajuuteen – tai siihen, miten tyhmyys ja isot tunteet joukoissa tiivistyvät – liittyy paljon sellaista, josta en pidä tai jota tekisi mieli jopa halveksia. Mutta sitten on myös ne hetket, kun seisoo Pohjoiskaarteessa jättimäisen Huuhkaja-tifon alla, kylki niin kiinni toisen kyljessä, ettei mahdu liikkumaan eikä voi muuta kuin nauraa ääneen. Ne hetket, kun saa huutaa sydämensä ja keuhkojensa pohjasta kirjaimia, joilla ei loukata eikä pilkata ketään. Kirjaimia, joissa ei ole mitään ylimääräistä eikä mitään liian vähän. Kirjaimia, jotka kumisevat yhtä aikaa yhtä rajusti omassa ja parintuhannen heimolaisen rinnassa. Parintuhannen muun, joilla on sama usko, sama pelko ja sama unelma.  

Ja kun niistä tuhansista kuka tahansa nappaa kainaloonsa hetkeäkään empimättä – ja parhaassa tapauksessa leveilee siitä jälkikäteen Twitterissä – on aidosti sellainen olo, että tässä on koti ja kaikki eikä tästä puutu mitään (paitsi se kisapassi). Matka Olympiastadionin eteläkaarteesta Pohjoiskaarteeseen kesti aikansa, mutta nyt olen yksi niistä. Missä vaan. 

Julkaistu Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n Huikee setti! -lehden numerossa 3/2014

Kutsuu mua HJK?

Kirjoitin muutama viikko sitten ennen HJK–MyPa-peliä Twitteriin, että: ”Haluun tulla glory hunter -kaapista: käyn HJK:n peleissä osin siks et on kivaa olla välil voittavan joukkueen joukoissa. Mut myös muuksikin.”

Jäin saman tien miettimään sanojani. Olen käyttänyt heittoa joskus tekosyynä, selitelläkseni HJK:hon nihkeästi suhtautuville kavereilleni peleissä käyntiä. Olen myös klubikatsomon voitonhuumassa ihan oikeasti ajatellut, että onpa kivaa, kun ”oma” joukkue välillä voittaa. Esimerkiksi Pohjoiskaarteessa se on harmittavan harvinainen tunne. Mutta kiinnostaako joukkueessa sittenkään pelkkä Suomen kenttien valtius ja suurempi voittamisen kuin häviämisen todennäköisyys?

HJK–MyPa-peli pelattiin pari päivää vuoden 2016 EM-karsintojen ensimmäisten kotipelien jälkeen. Hetkenä, jona jalkapallo teki enemmän kipeää kuin hyvää, mutta silti tuntui, ettei siitä saa tarpeekseen. Oli ensimmäisiä pakkasiltoja ja vaikka puin kaikki omistamani villakerrokset, olin kylmästä turtana jo ensimmäisen puoliajan jälkeen. Sonera-stadionin kylmä kahvi ei paljon lämmittänyt ja suklaa jäässä. HJK oli tainnut jo varmistaa Veikkausliigan voittonsa, eli pelissä ei ollut edes mitään suurempaa jännitystä. Peliin oli silti päästävä.

Urbaanisanakirja kertoo, että glory hunterit valitsevat kannatettavakseen isoja joukkueita, joiden menestyksen jatkumiselle on hyvät takeet. Tämä toki pätee HJK:honkin. Glory hunterit eivät kuulemma käy katsomassa suosikkijoukkueensa pelejä paikan päällä koskaan tai juuri koskaan. Heillä ei ole mitään yhteyttä seuraan eikä sen kotikaupunkiin tai kotimaahan eivätkä he tunne seuran historiaa, kannatuschänttejä tai seurakulttuuria. No, tämä ei päde.

Kaunis jalkapallo, kaunis Helsinki. HJK - KuPS.

Olen muuttanut Helsinkiin reilut 11 vuotta sitten ja asunut täällä karkeasti kolmasosan elämästäni. Suomessa Helsinki on ehdoton kotikaupunkini – synnyinkaupunkiini Kotkaan minut yhdistää tällä hetkellä lähinnä (nykyään taas koko) kaupungin futisjoukkue KTP. Vuosien varrella olen käynyt katsomassa HJK:n pelejä silloin tällöin, en niinkään joukkueen menestyksen vuoksi vaan rakkaudesta lajiin. Ja koska HJK sattuu olemaan kotikaupunkini ykkösjoukkue. Samanlaisia siteitä minulla ei joukkueeseen tai seuraan ole kuin kasvattajaseuraani KTP:hen, muttei sen kulttuuri täysin vieraskaan ole.  Peleissä käydessäni olen aina huomannut olevani ainakin vähän HJK:n puolella, halusin tai en. Toki kotijoukkueen puolella on aina helpoin olla, varsinkin jos vastustajaan ei ole sen kummoisempaa suhdetta.

Silti suhtautumiseni HJK:hon tai sen kannattamiseen ei ole mutkaton. Kotiutuminen Helsinkiinkin vei vuosia ja vaati pari vuotta ulkomailla asumista. Jos olisin muuttanut johonkin toiseen kaupunkiin, olisin ehkä löytänyt oman paikkani – ja uuden oman joukkueeni – helpommin. Jotenkin tuntuu, että pienemmän, kotikutoisemman seuran ja jopa huonommin pärjäävän joukkueen kannattajaksi olisi ollut helpompi ryhtyä tai kasvaa. Ainakaan pelkän maineen perässä juoksemisesta tai sellaisen mielikuvan antamisesta ei olisi ollut samanlaista pelkoa.

Aloin miettiä, miten minusta aikanaan tuli KTP:läinen. Ennen ala-asteella alkanutta futisuraani ja vielä sen alussakin olin pikemminkin lätkämimmi, pakko myöntää. Palelin Karhulan jäähallilla Titaanien peleissä ja kannoin ylpeänä leijonien MM -95 -t-paitaa. Peliurani aloitin Pyhtään jalkapalloklubissa (useammin kuin kerran pöllimme muuten HJK:n chänttejä omiksi kannatushuudoiksemme). Seudun ainut toinen tyttöjoukkue KTP oli tietysti verivihollisemme – kaiken lisäksi ne olivat käsittämättömän huonoja. Kun pelaajista, valmentajista ja harjoitusvuoroista alkoi olla liikaa pulaa, meidät PJK:laiset myytiin halvalla KTP:n mimmien vahvistuksiksi. Vaihtoehtoina oli joko lopettaa futiksenpeluu kokonaan tai sulautua vihollisleiriin ja kasvaa KTP:läiseksi. 

Kotkan pojat, Boys from the Dock. FC Viikingit - FC KTP.

KTP oli edustusjoukkueineen ja koneistoineen huomattavasti isompi toimija kuin PJK ja joukkueen lisäksi saimme koko seuran. Keitimme kahvia yöturnauksissa ja myimme lippuja edustusjoukkueen peleihin (sarjatasosta riippumatta). Talkootöistä saimme palkaksi ilmaisen sisäänpääsyn peleihin.

Oli kivaa olla tärkeä ja kuulua joukkoon ja tietysti se pelikin aina jonkin verran kiinnosti. Ihan oikeasti suurin syy, minkä vuoksi jaksoimme omien treenien lisäksi tehdä seuralle ilta illan jälkeen ilmaista työtä, taisi kuitenkin olla ne seuran lukuisat futispojat. Urheilukeskus ja sittemmin Arto Tolsa -areena oli tietysti paras paikka niiden näkemiseen ja niille näyttäytymiseen. Samalla saimme kuitenkin aimo annoksen oppia kannattajuudesta ja seurakulttuurista ja kasvoimme itsekin ylpeiksi KTP:läisiksi.

Suhteeni KTP:hen ja koko lajiin on rakoillut junnuvuosien traumojen vuoksi. Ensirakkaudesta on silti vaikea päästä yli ja nykyään sydämeni sykkii taas vahvasti ahtaajafutikselle vaikka juuri muita siteitä minulla ei synnyinkaupunkiini olekaan. Koska en melkein ikinä käy Kotkassa, KTP:n pelien aktiivinen seuraaminen on pulmallista. Vihreävalkoisessa sydämessä saattaisi siis olla tilaa muillekin väreille.

Kärkäskieliset jo ehdottivat, että käyn HJK:nkin peleissä lähinnä poikia katselemassa. Tykkään toki edelleen futispojista, mutta olen jo vuosia keskittynyt peleissä ensisijaisesti lajiin. Nyt HJK-suhdettani miettiessäni olen kuitenkin pohtinut paljon sitä, miten kannattajuus syntyy ja etenkin, milloin se on tarpeeksi aitoa.  

Eteläpääty. HJK - MyPa.

En ole syntynyt Helsingissä enkä ole koskaan ollut HJK:lainen, mutta jo vuosia tämä on ollut kaikkein eniten kotini. Jalkapallo on yksi rakkaimpia asioita elämässäni. Veikkausliiga ja fanikulttuuri kiinnostavat ja futis on tietysti aina parasta paikan päällä. Kotikaupungin joukkuetta olisi upeaa kannustaa, on se sitten huonoin tai paras.

Sitäkin mietin, miten joukkueiden tai koko lajin kannattajamäärät voisivat kasvaa, jos kannattajaksi voi tulla ainoastaan syntymällä tai korkeintaan pelaamalla läpi koko seuran junnuputken. Chänttäily HJK:n peleissä ei vielä tunnu luontevalta, mutta Eteläpääty on kuitenkin Sonera-stadionin kotoisin paikka ja pelien jälkeen chäntit kyllä soivat päässä – eivätkä edes häiritse. Vielä on särmiä hioutumatta mutta ehkä tässä on alku jonkin suuremman.