Vielä rakkaudesta, ihmisoikeuksista ja vihapuheesta

Osallistun Euroopan neuvoston nuoriso-osaston vihapuheen vastaiseen kampanjaan, No Hate Speech Movementiin. Kampanja avataan virallisesti tämän viikon perjantaina, mutta kampanjan bloggaajien koulutus on jo alkanut. Tämän viikon tehtävänä oli kirjoittaa ihmisoikeuksista ja mikäpä sen parempi aihe kuin oikeus avioliittoon. Edellisessä postauksessa kirjoitin samasta aiheesta suomeksi.

Koska kampanja on Euroopan laajuinen, kirjoitan siihen liittyen myös englanniksi. Kielitaitoni saattaa olla hieman ruosteessa, mutta ehkä tärkeämpää on se mitä sanoo kuin se, miten hyvin osaa valita oikeat prepositiot.

I’m participating in the No Hate Speech Movement by Council of Europe’s Youth Department. The campaign will be launched this Friday but our training has already begun. This weeks assignment was to write about human rights. The right to marriage seemed a good theme for the post.

Love is a human right

I dare to say that the human right situation is relatively good in Finland. We are well off compared to many other countries. Still, it doesn’t mean that there are no breaches or violations of human rights. It doesn’t mean that our country is ready.

Today is a flag day in Finland. We are celebrating equality and flagging to the credit of Minna Canth, Finnish writer, feminist - and the only Finnish woman having a flag day dedicated to her.

Today we also witnessed a concrete and beautiful act of equality: the citizens’ initiative for gender-neutral marriage was opened for signatures and in 14,5 hours it was signed by the required 50 000 citizens. Collecting of the signatories will continue the next six months and in September the initiative will be handed over to the parliament.

At the end of February parliament’s Legal Affairs Committee decided by a narrow vote not to table the initiative for discussion and balloting. The accumulation of the required support means that lawmakers must now consider the bill.

In Finland homosexuality was illegal up until 1971. From March 1^st 2002 same-sex couples have had the right to legally register their relationship. The civil union gives the couples same obligations as marriage but not the same rights. The same-sex couples can inherit each other but they don’t have the right to take the same surname or to adopt outside the family, for example. Finland remains the only Nordic country that does not recognize same-sex unions.

The 16^th article of the Universal Declaration of Human Rights states that “Men and women of full age, without any limitation due to race, nationality or religion, have the right to marry and found a family. They are entitled to equal rights as to marriage, during marriage and at its dissolution.” Although it speaks about “men and women” it also says “without any limitations”. In my world sexual orientation mustn’t be a limitation on the right to marriage and found a family - on the right to love.

The European Convention for the Protection of Human Rights and Fundamental Freedoms goes a bit further. Its 12^th article states that “Men and women of marriageable age have the right to marry and to found a family, according to the national laws governing the exercise of this right.” Our national law doesn’t give the same opportunities to everybody in this particular (not only) case - yet. But laws are only social constructions made by human beings and can be changed.

Some of my brethren are homosexuals. There are homosexuals among my family members, friends, acquaintances and neighbours. Also at my office, in my football team, in my political party and in my university. And I think it’s totally wrong and gives me unfathomable sorrow that they are discriminated just because of falling in love with a person, not gender.

It’s inconceivable that so many people have to fight for their right to love on a daily basis. To ponder on what to tell other people about their families. To dread even, narrow-mindedness and hatred welling of some irrational fear. To register instead of marrying.

In this assignment I was asked to reflect on and write what human rights mean to me. Whether they are important for me or not. I guess no one would say that human rights are not important. Still we seem to have different opinions on what human rights are, what they mean and who they concern.

I think they concern every single human being. After all, they’re called human rights. Not heterosexuals’ rights or Europeans’ rights or some people’s rights but human rights. They are everybody’s business. We are all entitled and obliged to fight for equality and equal rights. The more we are the louder the voice.

’Cause if you fight love you’re always a loser

Olin viime huhtikuussa Setan ja Suomen Amnestyn järjestämässä mielenosoituksessa, jossa vastustettiin Pietarin ”homoseksuaalisen propagandan” vastaista lakia. Mielenosoitus järjestettiin Finlandia-talon edustalla; talolla juhlittiin Helsingin 200-vuotista pääkaupunkiutta ja kutsuvieraana oli myös Pietarin kuvernööri Georgi Poltavtshenko, joka oli kuukautta aiemmin allekirjoittanut tuon lain.

Seisoin mielenosoittajien joukossa, kannattelin ison banderollin toista päätä ja huusin muiden mukana: Love is a Human Right! Olin sataprosenttisesti tuon huudon takana, mutta mietin silti, onko minulla oikeutta olla täällä. Enhän minä ole homoseksuaali – onko silloin tekopyhää manifestoida homojen puolesta. 

Kuva: Riikka Kaukinen

Mielenosoitus sattui olemaan siskontyttöni yksivuotissyntymäpäivänä. Olen luvannut, että opetan ja näytän tytölle maailmasta sellaisia asioita, jotka ovat minulle tärkeitä mutta eivät ehkä tuttuja hänen vanhemmilleen. Lupasin, että kunhan hän kasvaa vielä vähän, menemme mielenosoituksiin yhdessä. Menemme yhdessä maailmaan ja rakennamme siitä paremman. Tuossa homopropagandalain vastaisessa mielenosoituksessakin ajattelin, että haluan, että siskontyttöni saa kasvaa parempaan ja avarakatseisempaan maailmaan ja jo se on hyvä syy olla täällä.

Oulun Prideilla heinäkuussa toverini Dan Koivulaakso sai sitten kaasusta ollessaan järjestämässä keskustelutilaisuutta hltb-pakolaisten tilanteesta. Viimeistään silloin ajattelin, että kyllä! Tämä asia kuuluu meille kaikille, sukupuoliseen suuntautumiseen katsomatta. Meillä jokaisella on lupa ja velvollisuus taistella tasa-arvon ja yhtäläisten oikeuksien puolesta.

Oikeus rakkauteen ja oikeus avioliittoon ovat ihmisoikeuksia ja ne kuuluvat kaikille. Mitä useampi sen sanoo ääneen, sitä kovempi ääni on. Kuten Antero Eerola viime kevään demon aikaan kirjoitti: ”Siksi millään ’propagandalla’ ei voi vaikuttaa ihmisen seksuaaliseen suuntautumiseen. Sillä voidaan enintään muuttaa muiden ihmisten asenteita entistä sallivammiksi, ymmärtävämmiksi ja hyväksyvämmiksi suhteessa erilaisuuteen.”

Minun lähipiirissäni on homoseksuaaleja. Minun perheenjäsenissäni, ystävissäni, tutuissani ja naapureissani on heitä. Minun työpaikoillani, jalkapallojoukkueessani, puolueosastossani ja yliopistollani myös. Niin on meidän kaikkien. Ja minusta on aivan totaalisen väärin ja pohjattoman surullista, että heitä syrjitään sen takia, että he eivät rakastuneet sukupuoleen vaan ihmiseen.

On käsittämätöntä, että iso osa ihmisistä joutuu päivittäin taistelemaan oikeudestaan rakastaa. Miettimään, mitä omasta perheestä voi kertoa työkavereille tai hyvänpäiväntutuille. Pelkäämäänkin, ahdasmielisyyttä ja jostain irrationaalisesta pelosta syntyvää vihaa. Rekisteröitymään avioitumisen sijaan. 

Minä en tiedä, millaista sellainen elämä on. Mutta minä voin taistella sen puolesta, ettei kenenkään muunkaan enää tarvitsisi miettiä. Ja niin voit sinäkin, ensi alkuun vaikka allekirjoittamalla kansalaisaloitteen tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Tasa-arvon päivän sankarin Minna Canthin sanoin: "Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – Niitähän minun pitikin ampua!"

Kirkko ja kohu

Olen viime päivinä miettinyt paljon kirkkoa ja uskontoa. Aihe on tullut vastaan monelta suunnalta ja ehkä sitä itsekin huomaa helpommin sellaisen, jota jo valmiiksi pohtii.

Erosin itse kirkosta reilu vuosi sitten ja huomaan, etten vielä oikein tiedä, mitä nykyään ajattelen uskomisesta ja kirkon toiminnasta. Haen edelleen rajoja. Olen entinen seurakuntanuori, isonen ja kirkon nuorisotyön harjoittelija. Haaveilin pappisvihkimyksestä ja pyrin ja pääsinkin diakonia-ammattikorkeakouluun. Pienellä paikkakunnalla melkein kaikki olivat seurakuntanuoria, koska muutakaan tekemistä ei ollut. Koulukiusattuna etsin sosiaalisia yhteisöjä vapaa-ajalta ja löysin omat kuvioni seurakunnasta ja futisjoukkueesta.

Pitkään pysyin kirkon jäsenenä siksi, että halusin osoittaa, että siellä on myös avarakatseisia, hyväksyviä tyyppejä. Omassa kotiseurakunnassani (silloisessa Vehkalahden, nyttemmin Hamina-Vehkalahden seurakunnassa), johon kuuluin 15 vuotta ja jonka huomassa kasvoin kirkon jäseneksi, suurin osa henkilökunnasta oli aidosti lähimmäistä rakastavia ja heikompia puolustavia. Oli nuoria naispappeja ja pappeja, jotka eivät ymmärtäneet, miksi joku ei hyväksy homoja. Sellaiseen kirkkoon oli hyvä kuulua ja sen halusin kertoa.

Yliopistossa olin kirkkoon kuuluessani aikamoinen kummajainen, puolueesta puhumattakaan. Ajattelin kuitenkin, että en kiusallanikaan eroa kirkosta ja anna ylivaltaa ahdasmielisyydelle. Toissasyksynä juttelin asiasta erään ateistiystäväni kanssa ja rupesin ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan kirkkoon kuulumistani. Keskustelu ei ollut mitenkään aiemmista poikkeava, mutta ehkä hetki oli otollinen. Tajusin, ettei minulla ole enää mitään yhteistä Suomen evankelisluterilaisen kirkon kanssa, en koe sitä enää omakseni enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi siihen kuulua. Erosin kirkosta hetken mielijohteesta myöhään eräänä iltana (eroakirkosta.fi tekee sen helpoksi), enkä ainakaan vielä ole kaivannut takaisin. 

Uudesti syntyneenä ateistina koen uskonnolliset ihmiset ja uskon todistelun hyvin epämiellyttävinä ja ahdistavina. Yritän olla julistamatta omaa kantaani ja tulla sinuiksi niin muiden kuin omienkin mielipiteideni kanssa. Viikko sitten jouduin metrossa todistamaan varsinaista hengellistä herätystä, neljän jumalan rakkaudesta pursuilevan kristityn satunnaista kohtaamista. Tai Jumalan johdatustahan se oli, sanoivat. Tavallaan halusin suoda heille sen ilon, mutta oli siinä hurmoksessa jotain vähän pelottavaakin. Vedin pipoa syvempään korville ja toivoin, että saisin olla rauhassa (ja jatkoin Antti Nylénin Uskonnollinen yksinpuhelu -esseen lukemista…).

Facebookissa opiskelukaverini hehkutti toista syntymäpäiväänsä: uskoon tulemisensa ja uudelleen Kristuksessa syntymisensä viisivuotispäivää. Sekin ahdisti.

Yle uutisoi 18.1.2013 siitä, miten Oulun seurakunnat ovat houkutelleet kirkosta etääntyneitä nuoria aikuisia takaisin seurakunnan toimintaan. 30 vuotta täyttäneille tai täyttäville seurakunnan jäsenille oli lähetetty kutsukortti ”synttäribileisiin”, joiden ohjelmassa oli muun muassa musiikkia ja komiikkaa. Kutsu oli huvittanut ja närästänyt joitakin sen saaneita ja sitä oli pidetty kirkon kosiskeluna.

Minusta tempauksessa ei ollut mitään pahaa – paitsi tietysti se, miten kaikki joutuvat nykyään toimimaan yritys- ja mainosmaailman pelisäännöillä ja myymään koko ajan itseään runsaudenpulasta kärsiville kuluttajille. Kutsut oli tosiaan lähetetty kirkkoon kuuluville nuorille, ei siitä eronneille (itse sain eroamiseni jälkeen Helsingin seurakunnilta kutsun ”palata kotiin”, ja se kyllä ärsytti).

Kun itse olin seurakunnassa töissä, nuorisotoimen suurimpia huolia oli se, miten pitää aikuistuneet nuoret aktiivisina seurakuntalaisina tai saada kirkon toiminnasta jo etääntyneet palaamaan. Joillekin heistä seurakunnan järjestämät syntymäpäiväjuhlat voivat olla nimenomaan sellainen matalan kynnyksen tapahtuma, johon on helppo tulla tutustumaan muihin seurakuntalaisiin ja toimintaan. On niitäkin nuoria, jotka kaipaavat seurakunnan sosiaalista tai hengellistä yhteisöä, ja hienoa, jos heillä on mahdollisuus sen piiriin tulla.

Kävin viime viikon perjantaina katsomassa Temppeliaukion kirkossa esitetyn ”kohunäytelmän” Kuka maksaa innovaation? Taneli Maljasen ohjaama ja Teatteri Ab Totuuden torvi Oy:n toteuttama näytelmä käsittelee nuorten pahoinvointia ja itsemurhia ja tekee sen mielestäni varsin ansiokkaasti ja koskettavasti. Kirkkoherra Auvo Naukkarinen on eri mieltä. Hän on pauhannut Kotimaa-lehdessä ja eilen jo molempien iltapäivälehtien kansikuvajutuissa siitä, miten näytelmä häpäisi kaikki kirkolliset symbolit. Siinä kiroiltiin, pervoiltiin ja käytettiin väärin kirkollisia esineitä kuten kastemaljaa (näytelmässä buddhalaisrastafariksi kääntynyt Jeesus pesi hämmentyneen nuoren jalat maljassa). 

  Keskiluokkaisuuden lokki. (Jalmari Eskelinen/Totuuden torvi)

Naukkarisen mukaan näytelmän sanoma hukkui ”siihen virtsaamiseen ja näytelmän karkeaan kieleen ja kaikkeen mahdolliseen”. Minusta kiveen louhittu kirkko tarjosi näytelmälle hienon taustan ja nimenomaan nosti sanoman esiin, toi sen iholle. Sekoilu kertoo omaa tarinaansa nuorten pahoinvoinnista ja seurakunnan pitäisi nimenomaan olla sellainen paikka, jossa ymmärretään ja hyväksytään. Näytelmä oli mielestäni hitusen liian pitkä eikä akustiikka ollut paras mahdollinen, mutta en vuorosanojen puuroutumisesta huolimatta kuullut pelkkiä kirosanoja vaan niiden takaa ihan aitoa ahdistusta, surua ja epätoivoa, joista aivan liian monet nuoret kärsivät. Rankimmissa kohdissa pyyhin kyyneleitä silmänurkistani. Pitkästä aikaa myös tunsin kirkossa sellaista samanlaista kodintunnetta kuin joskus vuosia sitten seurakuntanuorena.

Ennen näytelmää yksi Töölön seurakunnan papeista piti pienen puheen, jossa hän toivotti ihmiset tervetulleiksi kirkkoon ja muistutti, että hänen ja muiden seurakunnan työntekijöiden kanssa saa tulla keskustelemaan illan aikana tai milloin vain. Se ei tuntunut tuputtamiselta vaan sellaiselta kutsulta, johon voisi tarttuakin. Perjantai-iltana kirkko oli melkein täynnä kaiken ikäisiä ihmisiä ja minä ainakin olin kiitollinen, kun sain mennä sinne, kirkkoon kuulumattomana taiteen ystävänä.

Rankan, nuorten elämästä ja yhteiskunnan kovuudesta kertovan näytelmän esittäminen kirkossa oli minusta juuri sellainen rohkea veto, joka tuo seurakuntaa lähemmäs siitä erkaantuneita. Esityksestä pöyristyminen, loukkaantuminen ja kohu-uutisointi taas on kaikkea muuta.  

Vielä trubaduuripunkkareista(*

JuhaPekka Tapani Heikkinen JA NIIN EDELLEEN -bändin rahoitushaku tuli täyteen ja Väkevää tahnaa -levy tehdään ihan oikeasti! Rahoitushaun minimisumma 3 500 euroa saatiin kasaan jo viime perjantaina ja ehdittiin sitä vähän sinä iltana jo juhlistaakin…

Rahoituksen päätyttyä maanantai-iltana kasassa oli 144 mesenaattia ja 4 559 euroa, eli projektissa päästiin lopulta aika huikeaan tulokseen. Väkevää tahnaa on ensimmäinen täysin suomalaisin voimin ja kokonaan yhteisörahoituksella katettava projekti ja on ollut tosi kiinnostavaa päästä osallistumaan projektiin ja seurailla Mesenaatin ensiaskelia. Levy ilmestyy sitten maaliskuussa, levyjulkkareita juhlitaan Korjaamolla 23.3.2013.

Tänään Jyväskylästä tullessa kotona odotti Huilin uusin numero, jota on myös rahoitettu Mesenaatin kautta ja nyt käynnissä on uusi, todella kiinnostava Komerot-projekti. Kannattaa tutustua! Kirjoitin jutun JPTH JNE:sta, VT-projektista ja Mesenaatista viime perjantain Kansan Uutisten Viikkolehteen. Jutusta on lyhyt versio myös verkkolehdessä; koko tekstin voi lukea alta. Lehteen päätyi vahingossa toiseksi viimeinen eikä kaikkein paras ja viimeistellyin versio, mutta iloinen olin tästäkin. 

TRUBADUURIPUNKKARIT ETSIVÄT MESENAATTEJA

Juha Pekka Tapani Heikkinen on helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä ja kitaristi. JPTH on keikkaillut soolona ja sittemmin JA NIIN EDELLEEN -bändin kanssa keväästä 2011 niin kadulla, festareilla kuin täysillä klubeilla ympäri Suomea. Etelä-Suomen Vasemmistonuorten Ääri-kuoronkin kanssa esiintynyt trubaduuri on nähty myös Vasemmiston vaalibileissä kunta- ja presidentinvaalien aikaan.

Yli sata keikkaa soittanut muusikko voitti vuoden 2011 katusoiton Suomen mestaruuden Faces-etnofestivaaleilla. Samana kesänä JPTH julkaisi Klaus Thunderin tuottaman Babyshower-EP:n. Nyt JPTH JNE valmistelee ensimmäistä koko bändin voimin tehtävää levyään, joka on tarkoitus rahoittaa Mesenaatti-yhteisörahoituspalvelun kautta.

Trubaduuripunkkia JNE.

Heikkisen lisäksi JA NIIN EDELLEEN -yhtyeeseen kuuluvat cajón-rumpalisti Jere Kolehmainen ja Timjam Ikiliikkuja, joka taituroi niin bassolla, koskettimilla kuin melodikallakin. Kaikilla yhtyeen jäsenillä on pitkä esiintyjätausta näyttelemisen ja musiikin parissa ja teatteripiireistä JPTH JNE:n pojat toisensa löysivätkin. Ensimmäisen yhteisen keikkansa Heikkinen, Kolehmainen ja Ikiliikkuja soittivat Vasen-vappufestareilla Café Mascotissa viime toukokuussa.

Keikoille JPTH sonnustautuu susipaitaan ja Winner-pipoon ja antaa palaa. Musiikillisia vaikutteita on J. Karjalaisesta the Black Keysiin. Kolehmainen on kutsunut bändin musiikkia trubaduuripunkiksi. Etiketit ovat JPTH JNE:n keikoilla kuitenkin toissijaisia – tärkeämpää on se aitous, eläimellinen energia ja lämminhenkisyys, joka soitosta ja soittajista säteilee.

Olennaista JPTH JNE -meiningissä onkin omaehtoisuus ja musiikin tekeminen ihmiseltä ihmiselle. Uuden musiikin kilpailuunkin osallistunut yhtye ei kieltäytyisi yhteistyöprojekteista musiikkiammattilaisten kanssa tai stadionkeikoista, mutta he haluavat jatkossakin olla bändi, joka voi heittää keikan vaikka olohuoneessa, lähellä kuulijaa.

Taide, politiikka ja kulttuurialan epävarmuus

Valtaosa JPTH JNE:n kappaleista on Heikkisen kirjoittamia, vaikka yhden sävellyksen hän on tehnyt myös Harri Hertellin runoon. Sovitukset tehdään yhteistyönä. Politiikka ja rakkaus ovat tärkeitä teemoja ja niistä lauletaan rehellisesti ja kaartelematta.

Tekstit kumpuavat omasta elämästä. Nuorisotyötön-kappale on ollut hitti niin vasemmistobileissä kuin hankenlaisten viininmaisteluillassa. Uudempi Krebaamaan-ralli kertoo siitä, miten raadollista nykypäivän työelämä voi olla, kun sinne sitten pääsee. Oravanpyörän paineet on päästävä purkamaan – perisuomalaiseen tapaan kreisibailaamiseen.

Vaikka taide on arvokasta sinänsä, politiikka tuo siihen pippuria, JPTH ja Ikiliikkuja painottavat. Hyvä meininki ei riitä, vaan musiikin tai teatterin avulla oman maailmankuvansa voi heittää yleisön pureskeltavaksi ja haastaa ajattelemaan.

Niin politiikassa kuin taiteessa tärkeää on ajatella ja olla jotain mieltä – ja sanoa mielipiteensä suoraan. ”Jos välittää, uskaltaa tarttua asioihin”, Heikkinen tiivistää. Lauluillaan JPTH tahtoo herättää keskustelua ja toivoo, että kuulijat tarttuisivat biisien aiheisiin. Hauskaakin saa pitää, sekä taiteessa että politiikassa, Ikiliikkuja muistuttaa. 

Juuret Ylioppilasteatterissa

JPTH:n juuret ovat Helsingin Ylioppilasteatterissa ja tärkeimmät poliittista taidetta tekevät esikuvat löytyvät teatterin maailmasta. Suuri merkitys on ollut Valtuusto- ja Eduskunta-näytelmien ohjaajalla Susanna Kuparisella, jonka Valtuusto III:ssa Heikkinen on itsekin näytellyt. JPTH kuvaa Kuparista lempeästi ”vihaiseksi akaksi, joka taistelee rakkauden nimissä”.

Kaikilla JPTH JNE:n pojilla on taustallaan myös kulttuurialan opintoja. Tulevaisuus alalla vaikuttaa epävarmalta ja tilkkutäkkimäiseltä – niin kuin nykypäivän työelämä ylipäänsä. Heikkinen suunnittelee, miten taiteen tekemistä voisi rahoittaa osa-aikaisella palkkatyöllä ja freelancehommilla. Ikiliikkuja on samoilla linjoilla: Mahdollisuus tehdä monenlaisia projekteja omilla ehdoilla houkuttelee, mutta toimeentulo huolettaa. Elämä on tasapainoilua vapaan tekemisen ja rahahuolien välillä.

Parasta musiikin ja teatterin tekemisessä on se, että saa työskennellä tiiviissä yhteistyössä muiden ihmisten kanssa sen sijaan, että kukin puurtaisi yksinään. Elämysten tuottaminen ja kontakti yleisöön ovat tärkeä osa taiteen tekemistä. Luovan työn tekijä tarvitsee omaa rauhaa, mutta yhteisön voima on korvaamaton.

Yhteisörahoituspalvelu Mesenaatti

Pauliina Seppälän ja Tanja Jänicken perustama Mesenaatti.me on Suomen ensimmäinen yhteisörahoitussivusto, mutta samanlaisia on toiminut maailmalla jo pitkään. Tunnetuin palvelu lienee amerikkalainen Kickstarter.

Yhteisörahoituksen idea on, että kiinnostavaa projektia voi rahoittaa eli mesenoida pienelläkin summalla ja lahjoitustaan vastaan saa tietyn vastikkeen. Jokaiselle projektille asetetaan keräystavoite ja määritellään vastikkeet ja niille hinta. Mikäli minimisummaa ei saada kasaan, lahjoitukset palautetaan. Väkevää tahnaa -projekti on yksi Mesenaatin pilottihankkeista ja samalla ensimmäinen suomalainen kokonaan yhteisörahoituksella katettava hanke.

Mesenaatti avataan suurelle yleisölle helmikuussa. Pilottiprojekteissa rahoitusta haetaan muun muassa tanssiteokselle, ruotsin kielen valmennuskursseja tarjoavalle yritykselle ja ekolifestyle-lehti Huilille. Tulevaisuudessa Mesenaatin kautta voitaisiin rahoittaa myös sosiaalialan hankkeita ja tukea vaikkapa hyväntekeväisyysjärjestöjä.

Seppälän ja Jänicken visioissa yhteisörahoitus toimisi osana uutta taloutta ja hyvinvointivaltiota: ”Malli antaa ihmisille mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja pistää rahansa siihen, minkä he kokevat tärkeäksi – ja myös sille, joka käyttää tuoton mielekkäästi”, Seppälä kuvailee. 

Seppälän ja Jänicken lisäksi palvelun taustavoimiin kuuluu koodaamisesta ja websuunnittelusta vastaava sosiologi Marko Tanninen. Apuna on noin kymmenpäinen varainkeruun, liikkeenjohdon ja taidealan asiantuntijajoukko.

Väkevää tahnaa -projekti

Idea Väkevää tahnaa -projektin rahoittamisesta yhteisön tuella syntyi syksyllä 2012. Alun perin hanke oli tarkoitus toteuttaa kokonaan yleisön kiinnostuksen ehdoilla: mitä enemmän kannattajia, sitä suureellisempi levyprojekti. JPTH suunnitteli rahoittavansa levyn Kickstarterin kautta, kunnes kuuli suomalaisesta Mesenaatista. Kerättäväksi summaksi määriteltiin levybudjetiksi maltillinen 3 500 euroa ja vastikkeina tarjotaan muun muassa levyjä, fanipaitoja ja elämyspaketteja.

JPTH JNE:llä ei ole taustallaan levy-yhtiötä eikä keikkamyyjää vaan kaikki tehdään itse. Talkoisiin osallistuu trion lisäksi myös yhtyettä fanittavia ystäviä ja tuttavia, joilla on osaamista musiikki- ja media-aloilta. Väkevää Tahnaa -rahoitusprojekti avattiin joulukuun alussa. Kun keräysaikaa on jäljellä seitsemän päivää, kasassa on 2 954 euroa eli minimitavoitteesta puuttuu reilut 500 euroa. Mikäli tavoite täyttyy, levy ilmestyy maaliskuun loppuun mennessä. Projekti on avoinna vielä maanantaihin 14.1.2013 saakka, mesenoimaan pääsee osoitteessa mesenaatti.me/projects/jpth/.


 *) Oikeastihan JPTH JNE:n pojat eivät ole mitään punkkareita, Kusarin toimituspäällikkö vain taisi innostua termistä ja veteli jutun otsikossa vähän mutkia suoriksi...

Väkevää tahnaa

Olen aina ajatellut, etten ole musiikki-ihminen, kunnes viime vuoden aikana tajusin, että olen nimenomaan sitä. Innostun uusista bändeistä, käyn keikoilla ja festareilla ja ostan levyjä. Luen musiikista, kirjoitankin musiikista ja haaveilen laulujen kirjoittamisesta ja bändissä soittamisesta. Toistaiseksi omat musiikkiprojektit ovat lähinnä hupsujen unelmien tasolla, mutta onneksi tuttavapiirissäni on paljon muusikoita, joiden kautta olen päässyt kurkistamaan musiikkimaailmaan vähän syvemmällekin.

Yksi ehdottomista suosikeistani on hyvien ystävieni bändi Juha Pekka Tapani Heikkinen JA NIIN EDELLEEN. Yhtyeen rumpali on nimittänyt JPTH JNE:n musiikkia trubaduuripunkiksi, joka on aika hauska ja osuva kuvaus. Etikettejä olennaisempaa on kuitenkin se aitous, ilo ja hullu energia, joka bändin keikoilla ja musiikista välittyy. 

Kuva: Riikka Kaukinen, Faces 2012

Bändin keulakuvana on laulaja-lauluntekijä ja kitaristi Juha Pekka Tapani Heikkinen, joka aloitti soittamisen soolona keväällä 2011. Saman kesän Faces-etnofestivaaleilla JPTH voitti katusoiton Suomen mestaruuden. Kesällä 2011 hän julkaisi myös nyt jo loppuunmyydyn, Klaus Thunderin tuottaman Babyshower-soolo-EP:nsä. Parhaimmillaan JPTH on ehdottomasti keväästä 2012 asti kasassa olleen JNE-bändinsä kanssa. Bändin cajónisti on Jere Kolehmainen ja bassoa, koskettimia ja melodikaa soittaa Timjam Ikiliikkuja.

Itse näin JPTH JNE:n muutaman kerran vasemmistobileissä, jonka jälkeen ystävystyin solistin ja yhteisen Faces-festarimatkan aikana myös muiden bändinpoikien kanssa. Olin kesän 2012 Facesissa bändin mukana ja tein siitä pari juttua Noiselle. Viime vuoden aikana taisin nähdä bändin soittavan yli kymmenen kertaa ja raahasin mukaani keikoille kaikki vähänkin kiinnostuneet ystäväni ja myös äitini. JPTH JNE:ssä parasta on mielestäni omaleimaisuus, lämpö ja hyväntuulisuus. Yksi ystäväni totesi keikan jälkeen: ”Tuli niin hyvä fiilis, että tekee mieli silitellä kissanpentuja”.  Söpöilyn lisäksi PTH JNE saa kyllä aikaan niin naurua, kyyneleitä kuin lanteiden keinuntaakin.

Nyt JPTH JNE valmistelee uutta Väkevää tahnaa -levyä, joka on tarkoitus rahoittaa uuden suomalaisen yhteisörahoituspalvelu Mesenaatti.me:n kautta. Väkevää tahnaa -rahoitushaku avattiin joulukuun alussa ja loppuu ensi maanantaina 14.1.2013. Keräyksen minimitavoitteena on 3 500 euroa; tällä hetkellä mesenaatteja on 93 ja rahaa on kasassa 3 099 euroa. Mikäli tavoitesumma saadaan kasaan, levy ilmestyy maaliskuun loppuun mennessä. 

Mesenaatti.me on Pauliina Seppälän ja Tanja Jänicken perustama yhteisörahoituspalvelu, joka toimii samaan tapaan kuin vaikkapa amerikkalainen Kickstarter. Palvelua pilotoidaan tällä hetkellä ja suurelle yleisölle se on tarkoitus avata helmikuussa. Väkevää tahnaa -projektin lisäksi Mesenaatin pilottiprojektina voi rahoittaa mm. ekolifestyle-lehti Huilia. Seppälän ja Jänicken toiveissa on, että tulevaisuudessa palvelun kautta voisi rahoittaa vaikkapa sosiaalialan hankkeita ja hyväntekeväisyysjärjestöjä. Näin Mesenaatti voisi toimia hyvinvointivaltion tukena ja uuden talouden osana.

Yhteisörahoituksen ideana on, että jokaiselle projektille määritellään keräyssumma ja -aika ja lahjoituksia vastaan tarjotaan tiettyjä vastikkeita. Väkevää tahnaa -projektissa vastikkeina tarjotaan muun muassa levyjä, susi-ruusu-collegepaitoja ja elämyspaketteja (joista suosittelen erityisen lämpimästi sauvakävelypakettia).

Mikäli elävä trubaduurikulttuuri ja yhteisörahoitus kiinnostavat, kannattaa käydä tutustumassa Väkevää tahnaa -projektiin ja Mesenaattiin. Kaikkien musiikin ystävien soisi myös tulevan JPTH JNE:n keikoille, sen verran hyvä ja sydämeenkäypä meno siellä on! 

Vaikka en bändissä soitakaan, minut on nimitetty JPTH JNE:n kunniajäseneksi kovan fanituksen ja yhteistyöprojektien myötä. Haastattelin poikia sunnuntaina projektista ja taiteesta laajemminkin perjantaina ilmestyvään artikkeliin; vanhat Noisen jutut voi lukea täältä ja täältä. Haastattelua tehdessä sain itsekin aika hyviä uusia oivalluksia mm. taiteesta ja yhteisöllisyydestä, niistä kirjoittelen varmasti pian lisää.