Fanityttöhommat

Vanhaan jäsenkorttiin liimattujen vuositarrojen pino kertoo, että olen ollut SMJK:lainen vuodesta 2008. Yhdistyksen jäseneksi päädyin isoveljen houkuttelemana, mutta ensimmäisinä vuosina emme uskaltautuneet Pohjoiskaarteeseen edes kahdestaan. Seurasimme kannattajajoukon huutelua ja heilumista puoliksi huvittuneina, puoliksi ihailevina mahdollisimman kaukaa stadionin toisesta päästä. Emme kokeneet kuuluvamme niihin, vaikka maajoukkuetta kannatimmekin. 

Ensimmäisen matsin seuraaminen Pohjoiskaarteesta oli, no, elämys. Pelitapahtumista en nähnyt mitään. Koko ajan joku hyppi niskaan tai silmille. Järjestysmiehiä tuntui olevan enemmän kuin katsojia. Seisominen kävi jalkoihin. Taputin aina väärissä kohdissa ja laulaa en kehdannut lainkaan. Chantit soivat kuitenkin päässä viikkokausia pelin jälkeen.

Silti me palasimme. Jossain vaiheessa, kun kannattajayhdistyksen ja Palloliiton välit olivat tulehtuneimmillaan, veljeni kyllästyi. Kesken vuoden 2011 Suomi–Hollanti-ottelun hän käveli ulos Olympiastadionilta, eikä ole sen jälkeen palannut. En itsekään tuntenut oloani Pohjoiskaarteessa tuolloin kovin kotoisaksi, mutta maksoin kuitenkin jäsenmaksuni tulevinakin vuosina, vanhasta muistista.

Lopetettuani lukioikäisenä aktiivisen, seurauskollisen pelaajaurani pysyttelin pitkään sivussa jalkapallon maailmasta. Katsoin arvokisat ja seurailin sivusilmällä kasvattajaseurani edesottamuksia, mutten ensin edes kaivannut enkä sittemmin enää löytänyt omaa paikkaani jalkapalloperheestä. Kun kymmenen vuoden tauon jälkeen aloitin korttelihöntsäämisen ja puulaakimimmiliigan pelaamisen, kaipuu futisperheeseen ei helpottanut vaan kasvoi entistä suuremmaksi.

Someintoilijana tapasin perheeni lopulta ihan muualla kuin pallokentän laidalla. Futis Forum on minulle toki etäisesti tuttu, mutten ole koskaan ollut aktiivinen foorumisti. Forkan sijaan löysin Twitterin futispojat – ja futistytöt. Kaikki ne muut, joille jalkapallo on yhtä sydämenasia kuin minulle. Ne, jotka ymmärtävät, miten koko maailma mahtuu 90 minuuttiin. Ne, jotka viettävät unettomia öitä ennen matsipäiviä. Ne, joiden rinnalla on turvallista huutaa ilosta ja itkeä pettymyksestä.

Yhtäkkiä tuntui, että olen omieni joukossa. Etten ole kummajainen, ettei intoiluni ole epäaitoa, mitätöntä eikä naurettavaa. Että on lupa olla fani. Jo Brasilian MM-kisojen seuraaminen oli nautinnollisempaa kuin koskaan: Yhtään peliä ei tarvinnut katsoa yksin. Aina oli joku, joka näki ja tunsi saman, ymmärsi. Ja mitä lähemmäs Huuhkajien EM-karsinta-avaus tuli, sitä polttavammaksi ja kutkuttavammaksi se hellästi kypsytelty, rakkaudella vaalittu, yhteinen kiima kävi.

Koska tällä kertaa en tuntenut olevani Huuhkajien joukossa yksin vaan yksi muista, uskaltauduin ensimmäistä kertaa myös Kreikka-peliä edeltäneelle fanimarssille. Muutaman minuutin ehdin seisoskella Narinkkatorilla vähän orpona, mutta sitten näin ensimmäiset tutut kasvot ja pääsin suoraan lämpimään karhunhalaukseen: ”Jos sua pelottaa täällä marssilla, niin ota vaan kädestä kiinni. Me suojellaan sua!” 

Suomi - Romania-fanimarssi. Kuva: Petteri Lehtonen

Kannattajuuteen – tai siihen, miten tyhmyys ja isot tunteet joukoissa tiivistyvät – liittyy paljon sellaista, josta en pidä tai jota tekisi mieli jopa halveksia. Mutta sitten on myös ne hetket, kun seisoo Pohjoiskaarteessa jättimäisen Huuhkaja-tifon alla, kylki niin kiinni toisen kyljessä, ettei mahdu liikkumaan eikä voi muuta kuin nauraa ääneen. Ne hetket, kun saa huutaa sydämensä ja keuhkojensa pohjasta kirjaimia, joilla ei loukata eikä pilkata ketään. Kirjaimia, joissa ei ole mitään ylimääräistä eikä mitään liian vähän. Kirjaimia, jotka kumisevat yhtä aikaa yhtä rajusti omassa ja parintuhannen heimolaisen rinnassa. Parintuhannen muun, joilla on sama usko, sama pelko ja sama unelma.  

Ja kun niistä tuhansista kuka tahansa nappaa kainaloonsa hetkeäkään empimättä – ja parhaassa tapauksessa leveilee siitä jälkikäteen Twitterissä – on aidosti sellainen olo, että tässä on koti ja kaikki eikä tästä puutu mitään (paitsi se kisapassi). Matka Olympiastadionin eteläkaarteesta Pohjoiskaarteeseen kesti aikansa, mutta nyt olen yksi niistä. Missä vaan. 

Julkaistu Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n Huikee setti! -lehden numerossa 3/2014