Kertomus näkevistä

Kävin tänään kuukausien (vuosien) lykkäämisen jälkeen silmälääkärissä. Olen aina nähnyt ihan hirveän hyvin, mutta silmissäni on erilaisia toimintahäiriöitä (konvergenssihäiriö, akkommodaatiohäiriö ja sen sellaista). Lisäksi ”näköjärjestelmäni on erityisen herkkä” ja reagoi voimakkaasti kaikenlaisiin haittatekijöihin kuten kirkkaaseen valoon.

Vaivoista ei kuulemma olisi juurikaan haittaa, jos olisin puutarhuri. Koska olen valtiotieteilijä, joka viettää noin puolet vuorokaudesta tietokoneen näyttöä, puhelimen näyttöä tai kirjaa tapittaen, niistä on aika paljonkin haittaa.

Koska olin vältellyt näöntutkimukseen menoa, pääsin tänään kokeisiin ihan koko (isolla) rahalla. Erilaisten lukuharjoitusten, kokeilulasien ja dinosaurusten tuijottelun jälkeen optometristi puudutti silmäni silmätipoilla, jotka sumensivat muutamaksi tunniksi lähinäköni lähes kokonaan.

Näin kyllä melko hyvin kauas ja pystyin kulkemaan Helsingin keskustassa omin neuvoin, jopa pyöräilemään kotiin (en tosin ole varma, oliko se aivan turvallista). Pöydällä olevan kahvikupin erotin, koska se oli niin iso mutta minkäänlaista tekstiä oli toivotonta yrittää lukea.

Ensimmäiseksi turhauduin, kun jouduin istumaan paikoillani ja odottamaan lisätutkimuksiin pääsyä ilman mitään tekemistä. En voinut lukea työsähköposteja, en uutisia enkä somettaa. En voinut lukea reppukirjaa enkä kirjoittaa muistikirjaan. En voinut selailla edes odotushuoneen lehtiä.

Toiseksi tunsin, että kaikki yhteydet maailmaan ovat katkenneet. En saanut työkaveriani kiinni soittamalla eikä minulla yhtäkkiä ollut mitään keinoa saada häneen yhteyttä. Yritin monta kertaa whatsappata – turhaan. Kun pääsin kotiin, kirjoittelin sähköpostiluonnokset kirjasinkoossa 36, koska niin isoa tekstiä pystyin jotenkuten lukemaan. Puhelimellakin luettavan tekstin saa suurennettua mutta näppäimistöä en yksinkertaisesti pystynyt käyttämään.

Kolmanneksi tuli avuttomuus. Etsiskelin tutkimusten jälkeen keskustasta sopivaa lounaspaikkaa. Erityisruokavaliota noudattavana (ja toki muutenkin) olisin mielelläni halunnut tietää lounasvaihtoehdot ja tietysti hintatason jo ennen pöytään ohjausta ja tilauksen tekoa. Vaan enpä nähnyt lukea ruokalistaa. Jouduin pyytämään tarjoilijoilta apua listan lukemisessa ja vieläpä tekemään ostopäätöksen siinä valvovan ja odottavan silmän (unintended) alla. Ensimmäisestä ravintolasta jouduin lähtemään nolostellen pois, toisessa minun oli vain luotettava, että ruoka laskutetaan oikein. En myöskään kunnolla nähnyt, miltä syömäni varsin herkullinen ruoka näytti.

Villisilmä-Riikka

Lounaan jälkeen minun piti vielä selvitä sumusilmäisenä yksin kotiin sillä fillarilla, lounasajan ruuhkissa. Kotona pystyin kyllä siivoamaan ja tiskaamaan, mutta työnteosta ei tullut lähinäkökyvyttä mitään. Muutamaa tuntia myöhemmin näin jo riittäväksi pystyäkseni käyttämään tietokonetta, vaikka optometristi varoittelikin, että näkö saattaa olla rajoittunut vielä huomennakin.

En pysty kuvittelemaan, millaiselta tuntuu olla sokea tai edes heikkonäköinen. Millaisia haasteita se asettaa, millaiset apuvälineet tai järjestelyt ovat tarpeen – ja erityisesti, millaista on heittäytyä toisten ihmisten avun varaan tai pakosta joutua luottamaan. Muutama tunti rajoittuneen näkökyvyn kanssa pärjäämistä antoi kuitenkin pienen ajatuksensiemenen siitä, miten esteellinen kaupunkitila on ja miten huoletonta on, kun siellä liikkumista ja selviämistä ei tarvitse ikinä miettiä.

Ja vaikka silmälääkärilasku kirpaisi pahasti ja silmätutkimukset ovat inhottavia – eikä niissä oikeastaan edes löytynyt mitään uutta enkä siis saanut silmävaivoihini mitään uutta taikalääkettäkään – olen taas ihan hurjan onnellinen, että vaikeannimisistä häiriöistä huolimatta näen ihan hirveän hyvin.